Oppivuodet Wienissä

Kirjoitustyöpaja

2010-07-25T21:03:00.008+02:00

Wenn Fliegen hinter Fliegen fliegen, fliegen Fliegen Fliegen nach. On saksalainen tai itävaltalainen sananlasku. Se tarkoittaa kutakuinkin, että kun kärpänen lentää kärpäsen takana, lentää kärpänen kärpäsen jälkeen. Suomennoksella ei tosin ole juurikaan väliä, sillä kyseessä on sananlasku. Aivan saman tapainen on suomalainen vesihiisi sihisi hississä.

Saksan kieltä ei voi juuri kuin rakastaa ja ihmetellä. Laiskalle kielten opiskelijalle kuten minä, aiheuttaa kieli joka päivä hankaluuksia tai ainakin uusia sanoja ja sanontoja kuulee koko ajan. Juuri, kun on päässyt sanomasta, että osaa puhua saksaa, joku paikallinen kysyy jotain uutta ja sitten ollaan ihan, että ”Wie bitte?”. Eli anteeksi kuinka.

Erityisesti itävallassa rakastetaan sanojen etuliitteitä. Etuliite voi muuttaa koko sanan merkityksen aivan toiseksi, kuten verbi wundern, joka tarkoittaa ihmetellä. Siihen lisätään be-etuliite ja bewundern tarkoittaakin ihailla. Tämän opin tällä viikolla, kun kirjoitin pomolleni sähköpostia. Kirjoitin loppuun, että kiitos tiedosta. Enää minun ei tarvitse ihailla itseäni. Tarkoituksenani oli kirjoittaa, että kiitos tiedosta. Enää minun ei tarvitse ihmetellä. No, näitä on sattunut pisin harjoittelua ja yleensä sähköpostini vastaanottajat osaavat suodattaa tarkoituksen kirjoituksieni takaa.

Toinen pieniä hankaluuksia aiheuttava asia on Itävaltalaisten käyttämä saksa. Kirjakielenä se on siis ihan samaa saksaa kuin Saksassa, mutta itävaltalaiset käyttävät paljon omia sanoja ja sanontoja. Työkaverini selvitti minulle yhden esimerkin. Hän kertoi, että on hieman vaikeaa puhua saksalaisten kanssa paikasta tai suunnasta, sillä da (=täällä, siellä) ja dort (= siellä, tuolla) sanoilla on eri merkitys niitä käytettäessä. Saksalainen sanoo esimerkiksi, että tavataan siellä ja käyttää sanaa da. Itävaltalainen olettaa tällöin, että saksalainen tulee sinne, missä hän on, vaikka saksalainen on tarkoittanut jotain muuta tapaamispaikkaa. Itävaltalainen olisi tässä tapauksessa käyttänyt siis sanaa dort. Tulen sinne. Saksalainen käyttäisi sanaa da myös tullessaan sinne, missä itävaltalainen on.

Itävaltalaisilla on myös muutamia omia sanoja kuten Mistkübel, joka tarkoittaa roskakoria. Saksaksi roskakori on Mülleimer. Paljon käytetty sana on myös kosten – saksaksi maksaa. Itävaltalaisittain voidaan puhua myös maistamisesta. Ja sitten ehdoton lempparini: Ge’ ma tai Geh’ ma! Ge’ ma tarkoittaa siis, että mennään (espanjaksi Vamos). Käsittääkseni se muodostunee jotenkin sanoista Gehen wir eli me menemme. Geh on gehen-verbin (mennä) käskymuoto, mutta pienintäkään hajua minulla ei ole tuosta ma-sanasta. Ehkä tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa mahdollisia lukijoita, että en ole kielitieteilijä, enkä suosittelisi viittaamista tähän blogiin ainakaan virallisissa yhteyksissä.

Sain osallistua töissä oikeinkirjoituskoulutukseen. Suurin osa työpaikkani työntekijöistä ovat lakimiehiä, joista jokainen kirjoittaa osansa VA:n vuosikertomukseen. VA haluaisi hieman helpottaa vuosikertomuksen lukemista ja siksi koulutus oli järjestetty. Lakimiesten käyttämä kieli ei aina ole ihan yksinkertaista saati mitään iltalehtikieltä. Koulutuksen pitäjä oli poiminut viime vuoden vuosikertomuksesta pari helmeä, joita nyt tässä teille jaan. Minua huvitti suunnattomasti nämä sanat ja ajattelin itsekseni, että kyllä tämä saksan kieli on kaunista.

Mikä oikeastaan oli terveellistä huomata oli se, että suomen kielessä yhdyssanat muodostetaan aivan samalla tavalla: laitetaan vain sanoja toisten perään. Tullessani töihin olin ihmetellyt, että miksi minulla kestää niin kauan lukea tätä saksan kielistä vuosikertomusta, kun englannin kielinen menee jota kuinkin tuosta vaan. Syy oli sanoissa kuten Auslandeinsatzpräsenzdienst tai Amtssachvertändigengutachten tai vaikka Auskunftsverweigerungsbescheid. Älkää vaan tulko kysymään, mitä sanat tarkoittavat. Rehellisesti, en lähde edes arvaamaan.

Koulutusta oli myös siksi hauska seurata, että oli hauska havaita, että koulutettavat tuntuvat käyttäytyvän samalla tavalla joka puolella tai ainakin Suomessa. Olen muutaman kerran elämässä saanut osallistua työpaikan tai vastaaviin koulutuksiin. Joukossa on aina niitä, jotka eivät halua oppia uutta. Jostain syystä uudet vaatimukset lisäävät stressiä, eikä sen jälkeen ole mahdollista oppia uutta. Kuten tässäkin tapauksessa meidän kahdentoista hengen ryhmässä oli ainakin kaksi, jotka valittavat koko ajan ja esittävät joka kerta eriävän mielipiteen. Toinen ryhmä on niitä ihmisiä, jotka ovat halukkaita oppimaan, mutta eivät loppujen lopuksi oikein ymmärrä, miksi näitä koulutuksia pidetään. Lopputulos näiden kahden ihmisryhmän puitteilta on sama. Kirjoitustapa tuskin muuttunee.

Kolmannet koulutettavat voisin jaotella niihin, jotka haluavat ja oppivat uutta, mutta eivät myöskään osaa esittää rakentavaa kritiikkiä tai pysty haastamaan kouluttajaa. Neljännen ryhmän pystytte jota kuinkin päättelemään kolmannesta. Se olisi sitten se täydellisin ryhmä, kouluttavalle taholle.

Koulutuspäiväni loppui mukavasti puoleen väliin, kun minun ei vaatimattoman saksani kanssa tarvinnut osallistua iltapäivän ohjelmaan. Vaihdoin toki muutaman sanan kouluttajan kanssa, jonka kanssa päädyimme puhumaan jalkapallosta.

Ilmaista hupia.

2010-07-04T15:40:00.007+02:00

Wienin on aika mukava monestakin syystä. Yksi. Täällä on lämmintä, vaikka olen ymmärtänyt, että näin on myös koto-Suomessa. Kaksi. Täällä on lämmintä. Kolme. Tapahtumia riittää ja mikä hienointa moni niistä on ilmaisia. Neljä. Juu, lämmintä on…

Kesäkuun toisella viikolla järjestettiin perinteinen kesäyönkonsertti Wienissä Schönnbrunnin puistossa. Kyseessä on hyvin miellyttävä tapahtuma: Wienin filharmonikot soittavat ilmaiskonsertin valtavan hienossa puistossa.

Paikalle odotetaan vuosittain 100 000 ihmistä ja tänä vuonna ihmisiä taisi olla vielä hieman enemmän. Asiaan vaikutti poikkeuksellisen hyvä sää, sillä paikallisten mukaan kyseisen tapahtuman päivänä yleensä sataa. Viime vuonna ei satanut, mutta tänä vuonna oli kuuma, shortsikeli. Toinen mikä vaikutti varmasti vaikutti yleisömäärään oli ohjelmisto. Tunnustan, en ymmärrä juurikaan klassisen musiikin päälle. Musiikkiin keskittyminen on henkilökohtaisesti hieman hankalaa. Tästä syystä olen yksinkertaisemman musiikin kuluttaja. Teemalla: yksinkertaista yksinkertaiselle.

Tosiaan filharmonikot olivat tänä vuonna ottaneet kesäyönohjelmistoon John Williamsia. John Williams tunnetaan parhaiten elokuvamusiikistaan ja erityisesti Tähtien Sota -elokuviin säveltämästään musiikista. Ihoni meni kananlihalle ja selkäpiitäni kylmi, kun tummassa kesäyössä filharmonikot aloittivat Imperiumin marssi -kappaleen (linkki alla). Myös Lordi Vader kunnioitti tapahtumaa läsnäolollaan.

Siinä missä kesäyönkonsertti kerää puistoon satatuhatta ihmistä, jotka muuten eivät saa astua nurmikoille, ja television ääreen muutaman muun – tapahtuma televisioidaan yli 60 maahan – kerää toinen ilmaistapahtuma Wienissä yli kolme miljoonaa kävijää. Donauinselfest on kolmipäiväinen festivaali kaikenikäisille. Pääasiassa paikalle saapuu nuorisoa olemaan ympäripäissään, mutta ohjelman puolesta, tapahtuma on kuitenkin kaikille.

Tämän vuoden tähtiesiintyjiin kuului muun muassa Billy Idol, Amy Macdonald, Milow, Right Said Fred ja Kim Wilde. Suomalaisia paikalla minun lisäksi edustivat HIM sekä Sunrise Avenue. Käytiin festareilla kämppiksen kanssa tarkastamassa Pendulumin ja The Very Bestin esitykset, jotka omasta mielestä olivat aika pas… huonoja – esitykset sekä musiikki. Kämppis tykkäsi. Festarit sinällään eivät siis olleet ihan mikään nappi juttu, mutta tunnelma oli kohdallaan. Ihmisiä oli.

Wieniläistä keskivertoelämää on männä viikolla kouhuttanut pari asiaa. Tupakointikielto ravintoloissa astui osittain voimaan. Yli 50 neliöiset ravintolat joutuvat rajaamaan tupakoivien ja tupakoimattomien alueet ja alle 50 neliöiset joutuvat päättämään ovatko savullisia vai savuttomia. Itävalta tulee siis perässä. Toinen lakiuudistus astui myös voimaan 1.7. Kaikki taistelukoiriksi luokiteltavat koirat rekisteröidään ja omistajan tulee hommata ”taistelukoira-ajokortti”. Hollantihan kielsi 1.7. alkaen neljätoista rotua.

Tällaista täältä. Ensi viikon sunnuntaina lisää.

http://www.youtube.com/watch?v=4wvpdBnfiZo

Fussball

2010-06-20T14:15:00.005+02:00

Joka arkipäivä töissä alkaa samalla tavalla. Menen aamulla töihin ja taukotilan keittiöön. Otan kupin kahvia ja liityn muihin ja luemme lehdet. Katsomme lehdistä läpi oikeusasiamiehiä kiinnostavat jutut ja kollegani kirjoittaa ja lähettää ne eteenpän koko talolle. Toistaiseksi en ole juurikaan pystynyt osallistumaan uutisten etsintään. Yleensä luen rauhassa läpi kaksi tai kolme päivän lehteä ja niistäkin aina ensimmäisenä MM-kisoihin liittyvät jutut. Ihan hauskaa, sillä pomoni edellyttää sitä, että luen lehtiä.

MM-kisat ovat täällä iso juttu, vaikka Itävalta ei kisoissa pelaakaan. Jokainen kuppila ja ravintola on hommannut itselleen telkkarin tai vastaavan ja mainostaa katumyyjillä, että meillä voit katsoa jalkapalloa. Vain harva ravintelli on jalkapallovapaata aluetta. Hauskimmat viritelmät ovat ulkokatsomot. En oikein osaa sille parempaakaan sanaa keksiä. Pienet kapakat ja nakkikioskit ovat perustaneet terasseja sinne, missä on tilaa: Pienen puistonniemekkeeseen, parkkipaikalle, kirkon viereen, yms. Pari kaljahanaa, penkkejä ja pöytiä sekä saakutin iso telkkari.

Jalkapallokisat ovat minulle itse asiassa aika hyvä juttu. Koska olen täällä, eikä toistaiseksi ihan liian paljoa kavereita ole, löytyy jokaisesta kuppilasta mahdollisuus katsoa jalkapalloa ja jutella asian tiimoilta jonkun kanssa jotain. Aina on tunnelmaa eikä tarvitse pitkästyä, sillä jalkapallo on huonoimmillaankin parasta urheilua.

Toiseksi töissä voi ruokatunnilla puhua jalkapallosta ja jotain aina kiinnostaa. Jos siis joku sanaston osa on kehittynyt, on se ehdottomasti jalkapalloon liittyvä sanasto. On muuten onni, että töissä minun nettiyhteys ja tietokone ovat niin hitaita, ettei se pyöritä paikallisen yleisradion livestreamia. Tuskin tulisi töiden tekemisestä mitään. Kokeiltu on…

Hauska juttu sattui viime viikonloppuna, kun olin seuraamassa Englannin ensimmäistä ottelua lähikapakassani. Toisen puoliajan aikana mies vieressäni alkoi puhumaan minulle. Nimeltään K oleva kantoi Liverpoolin pelipaitaa numerolla 8. Hassu mies. K oli alun perin irlantilainen ja puhui kuin ihmiset Monty Pythonista, minkä lisäksi hän muistutti aivan Mike Myersia. Aluksi oli vaikea pidättää hymyä, kun hän puhui minulle.

K:lla oli kaveri C. C oli aivan alkuperäinen wieniläinen. Oli todella hauska kuulla, kun nämä kaksi kaverusta juttelivat keskenään. K ei juurikaan osannut saksaa, eikä C puhunut englantia. C puhui K:lle saksaa ja K takaisin C:lle englantia. Siinä illan edetessä jouduin mielenkiintoiseen välikäteen, kun minun piti alkaa tulkkaamaan näille kahdelle. Yritin siinä sitten vain luovia oman huonon saksani kanssa. Yllättävää oli, että ainakin alkuun siitä tuntui jopa tulevan jotain.

On varmaan ihan hyvä, ettei Itävalta ole kisoissa. Viime EM-kisoissa, kun Itävalta oli mukana, koska järjesti kisat yhdessä Sveitsin kanssa, täällä kiersi julkinen adressi sen puolesta, että Itävalta vedettäisiin pois kisoista, koska se pelaa liian huonoa jalkapalloa. Itävaltalaiset tuntuvat vaativan tasoa, maajoukkueenkin yli.

Ensimmäisen työpäivän reportaasi

2010-06-13T16:52:00.005+02:00

Kuten ehkä jo tiedätte, elämä on täällä lähtenyt käyntiin ilman ongelmia. Kaupunki ja tavat ovat tuttuja, eikä energiaa ole tarvinnut käyttää juurikaan ylimääräiseen. Olin jopa säilyttänyt Billa-korttini vaihtoajoilta. Niille, jotka eivät tunnista Billaa, kerrottakoon, että se on kauppaketju. Niille, jotka sen tuntevat, kyllä, hommasin kanta-asiakaskortin jo vaihtoaikana. Ai miksi? No, se tuo tervetullutta säästöä arjen tarpeisiin!

Ensimmäinen työpäivä VA:ssa oli aika oudohko. Minun tuli olla tiistaina 1.6. paikalla klo 9.00 ja erityisesti toivottiin tämän asian kanssa täsmällisyyttä. Saavuin 8.52 alaovelle, vastaanottotilaan, jossa esittelin itseni ja kerroin, miksi olen täällä. Aulasta minut ohjattiin kolmanteen kerrokseen tapaamaan pomojani. Astuin sisään huoneeseen, jossa oikeusasiamiehen sihteeri puhui puhelimeen samalla savutellen tupakkaansa.

Keskustelin hetken sihteerin kanssa ominaiseen tapaani: muut kyselevät ja minä vastaan. Sitten istuin odottamaan ja minulle tarjoiltiin kahvia. Muutamaa minuuttia myöhemmin paikalle saapui avustaja sekä nykyisen osastoni päällikkö. Minusta ja minun työtehtävistä keskusteltiin, mutta tilanne oli vähän outo ja koominen. Ymmärsin kyllä, että minusta ja tehtävistäni puhuttiin, mutta en tarkalleen ymmärtänyt, mitä puhuttiin. Niin ja sain palautetta myös työhakemuksestani. Se meni jotenkin näin: Tiedän, että sinun kirjallinen ilmaisu on vähän heikkoa – olenhan lukenut sinun hakemuksesi. Siellä oli aika hauskoja lauseita joukossa.“

Aamukaffen jälkeen kierreltiin ympäri taloa sekä käytiin allekirjoittamassa työsopimus hallintojohtajan huoneessa. Hallintojohtajan työhuone oli ihan tavoiteltavan oloinen. Muutamista toimistoartikkeleista mainittakoon puolitoistametriä halkaisijaltaan oleva kristallikruunu. Sen jälkeen hallintojohtaja kierräti minua ympäri taloa ja kertoi, että talo on entinen palatsi. Työpaikalta löytyy muun muassa oma kappeli. Jep, jep. Niin ja kattoterassi.

Ensimmäinen työpäivä päättyi kahden ja puolen tunnin päästä ilmoittautumisesta. Seuraavan päivänä olinkin paikalla jo ihan koko päivän.

Uudestaan!

2010-06-06T21:19:00.005+02:00

Lentokentällä ero tuntui taas pieneltä kuolemalta. Ensimmäisestä lentomatkasta en muista mitään. Seuraavan nukuin. Haahuilin päättömästi Riian lentokentällä enkä oikein tiennyt mitä tehdä. Mielessä kävi myös lähteminen takaisin. Toivoin, että tästä tulee jonkin arvoista. Ainakin kaikki läheiset tuntuivat kannustavan ja onhan se kokemus se huonokin kokemus.

Palasin Wieniin yhdentoista kuukauden jälkeen. Viimeksi lähtiessäni täältä kaupunki tuntui nähdyltä ja loppuun kolutulta. Nyt kuitenkin tulin tänne takaisin. Aivan kuten takaisin tuli henkilö, jolta blogini otsikon olen lainannut. Kahden kerran jälkeen hän päätyi vihaamaan kaupunkia. Tuskin minä tulen kaupunkia vihaamaan. En yleensä vihaa mitään. Viikon täällä olleena kaupunki alkaa näyttää ihan mukavalta. Mikäs täällä ollessa nyt, kun Skypekin tuntuu toimivan. Pikkaisen yksinäistä, ehkä.

Sain harjoittelupaikan Volksanwaltschaft:sta (VA). Joka suurin piirtein käy yhteen suomalaisen oikeusasiamiehen toimenkuvan kanssa. Yksikkö on pieni ja tekemistä riittää. Ihmiset tuntuvat mukavilta ja ymmärtävät, ettei kieli ole ihan hallussa. Täytyy kyllä sanoa, että parempaa saksaa puhun kuin viimeksi täältä tulleena. Pystyn jo hiukan keskustelemaan, mutta englanti ja saksa tuppaavat menemään sekaisin. Mitäs pienistä.

Kuten jo jotkut ehkä tietävät, työskentelen palatsissa aivan Wienin keskustassa. Stephansdom tynkine pohjoistornineen sijaitsee muutaman metrin päässä. Komeat on puitteet, miten muutenkaan. Hakiessani tätä harjoittelupaikkaa minulla ei ollut tietoa, mitä kyseinen yksikkö tekee. Saatuani paikan aloin ottamaan selvää ja täällä ollessani minulle on jo selvinnyt mitä VA tekee. Se käsittelee valituksia. Viime vuonna VA käsitteli yhteensä 14 000 kansalaisten tekemää valitusta hallinnosta, oikeusasioista yms. Minun tehtävät tulevat olemaan ainakin aluksi täysin avustavia. Kielitaito, kun ei riitä ymmärtämään ja sisäistämään samassa hetkessä vielä kaikkia asioita.

Muuten Wien on toivottanut minut hyvin tervetulleeksi. Asunto on oikein mallikas, vaikka palatsissa en asukaan, ja hyvällä paikalla – 700 metriä lähimpään yökerhoon. Täällä tuntuu tapahtuvan kaikenlaista, josta yritän raportoida teille eteenpäin. Yksi pikkumies ei tulostani erityisemmin tykännyt. Siinä muina miehinä istuin rantabaarin lepotuolissa ja nautin oluestani, kun pikkumies huomasi, että maassa oli hiekkaa (Baarin terassi oli tehty hiekasta). Pienen aikaa hiekalla leikittyään otti pikkumies kourallisen hiekkaa käteensä ja heitti ne suoraan minua kohti. Täysosuma. Onneksi olueen ei hiekkaa mennyt. Kaikkialla muualla sitä sitten olikin.

Viimeisen kuun stressiä

2009-06-02T15:59:00.003+02:00

Kiinnostus blogia ja kirjoittamista kohtaan ei ole laskenut. Aika tuntuu vain olevan kortilla. Aina näitä selityksiä… selityksiä, selityksiä…

Muutamia juttuja on jäänyt kertomatta. Olen nyt asunut kuukauden uudessa kämpässä, uuden kämppiksen kanssa ja mikä hienointa lähempänä kaupunkia. Kämppä on tismalleen, mutta ei pilkulleen, samanlainen kuin aikaisempikin. Edelleen on täysin pimennossa se, miksi jouduin muuttamaan. No, en valita. Puolen tunnin sijasta, nyt matka yliopistolle kestää ainoastaan kymmenen minuuttia. Huvipuistokin on ihan vieressä. Jeps.

Kämppis on mukava ja paljon poissa. Tekee hyvää. Suurimpia kulttuurien kolahduksia ei ole ollut, vaikka I onkin kotoisin Teellä alkavasta maasta. Maa, joka on EU:n kysymyslistalla numero 1. Itse asiassa I taisi eilen mainita, että olen hänen kymmenestä kämppiksestään paras, mutta taisi tarkoittaa, että opiskelen ja olen hiljaa eniten. Pah. Kesäkuu näyttäköön karvansa.
Sen suuremmin ei toukokuussa ole mitään huikeita tapahtunut. Pikku hiljaa on ollut pakko aktivoitua ja alkaa tekemään koulujuttuja. Kevyet neljä paperia pitäisi palauttaa ja viimeisellä viikolla olisi neljä tenttiä. Motivointi on suunnattoman helppoa, kun ulkona paistaa aurinko ja lämpöä on keskimäärin 25 astetta.

Muutama viikonloppu sitten tuli korkattua Kiinassa teetetyt puku ja valkoinen paita. Paikallinen ystäväni P kutsui minut käymään itävaltalaisissa tanssiaisissa. Tanssiaiset (der Ball) järjestettiin erään koulun toimesta Wiener Neustadtissa. Matkaan lähti myös suomalainen H. Kyseessä on siis perijuurin itävaltalainen vapaa-ajan viettotapa. Perinne taitaa tulla Wienin tanssivasta konferenssista. Nykyään koulut järjestävät muun muassa tanssiaisia kerätäkseen rahaa.

Timoarmaan tanssitaidoissa ei ole kehumista. Oikeastaan voidaan puhua ”parkettien partavaahdosta” kuin mistään terävästä. Pari tanssia tuli kuitenkin tanhuttua, joista yksi oli perinteinen wiener-valssi. No, tunnelmasta tuli nautittua sitäkin enemmän.
Paikka oli hieno. Vähän kuin VPK:n talo Turussa, mutta potenssiin (noin) kolme. Ihmisiä oli paljon ja kaiken ikäisiä. Oli hieno huomata, ettei tanssilattia täyttynyt pelkästään vanhuksista, vaan nuoret olivat kovin innokkaasti tanssimassa. Koko illan soi musiikki. Välillä perinteisempää kunnon orkesterin ( jouset, torvet ja systeemit) voimin ja välillä rokin poikasta, tunnelmallista Sinatra-osastoa ja austro-poppia. Tanssiaisten jälkeen Wienes Neustadtin yöelämään ja aamun ensimmäisellä junalla kotiin nukkumaan.

Nyt ja tässä Helluntailoman aikana (maanantai ja tiistai vapaita) olen saanut aikaiseksi kaksi paperia. Yhden kaksikymmentäsivuisen ja yhden kuusisivuisen. Edessä on vielä neli- ja kolmesivuinen. Syy paperien kiirehtimiseen on ilmeinen. Ensi viikonloppuna Timoarmas käy valtaamassa Nürnbergin ja laittaa jalalla koreasti Rock im Parkissa. Seuraavana viikonloppuna Wienin valloittaa akseli M ja P. Juhannusviikonloppuna Wienissä majaa pitää M ja M ja kesäkuun viimeisenä viikonloppuna paikalle tulee töitä pakoileva M. Paljon ämmiä, eikä yhtään ämmää. Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna onkin sitten aika tulla takaisin Suomeen.

Eli pahoin pelkään, että kirjoittelu tänne blogiin vähenee entisestään. Yritetään kuitenkin jossain vaiheessa… ehtiä….

Lättyä pussiin, hä!

2009-05-12T23:58:00.005+02:00

Suomalainen mies katsoo jääkiekkoa. Ainakin mies seuraa jääkiekon MM-kisoja. Tänä vuonna jääkiekon MM-kisat järjesti Sveitsi. Sveitsi on yksi Itävallan rajanaapureista.

Olin tutustunut kahteen suomalaiseen miehenalkuun L:iin ja P:aan jo huhtikuun alussa. L ja P ovat kovia jääkiekkofaneja. L on joskus pelannutkin ja lopettanut samoihin aikoihin kuin minä jalkapallon. Koska vappu ei ole täällä niin ihmeellinen juhla, päätimme lähteä P:n ja L:n kanssa vapuksi Sveitsiin katsomaan jääkiekkoa.

Yksi syy, miksi reissuun pystyi lähtemään viikon varoitusajalla, oli se, että matsilipulla pystyi matkustamaan pelipäivänä jäähallille ja takaisin ilmaiseksi, mistä tahansa Sveitsistä. Tämä siis tarkoitti sitä, että hostellista ei tarvinnut maksaa maltaita ja paikkoja löytyi vielä viikkoa ennen kyseisiä pelejä. Tavoitteeksi otettiin vapun päivän iltapeli ja seuraavan päivän iltapeli. Hyvällä tuurilla Suomi pelaisi molemmat.

Vielä siinä vaiheessa, kun varasimme liput perjantain (1.5.) peliin emme tienneet, kuka pelaa. Pelit olivat jatkosarjaa ja Suomen alkulohkon voittaja pelaisi perjantaina ja lauantaina iltapelit. Toiseksi tullut pelaisi torstaina ja lauantaina päiväpelit. Kaikki oli siis kiinni keskiviikko (29.4.) illan pelissä, jossa Suomi ja Tsekki ratkaisisivat lohkovoittajan.

Menimme katsomaan peliä erääseen anniskeluravintolaan Wienissä, joka on suomalaisten suosiossa ja jossa näytettiin suomen pelejä. Paikka oli aivan täynnä, koska kyseisenä päivänä pelattiin myös mestareiden liigan välierien ensimmäinen ottelu. Minäkin alistuin ja katsoin jääkiekkoa, en jalkapalloa.

Suomi voitti. Läppäri esiin ja liput myös lauantain iltapeliin. Loistavaa! Junaliput ja hostellin olimme varanneet jo aikaisemmin. Matkan riskikerrointa lisäsi se tosiasia, että Unkarin rautatieyhtiöllä oli päällä lakkouhka (Juna tuli Budapestistä ja jatkoi kohti Zürichiä). Riskikerroin oli muutenkin jo aika huipussaan, sillä kyseessä oli rehellinen A-luokan reissu. Vappuaaton ilta ja yö tuli siis vietettyä junassa.

Juna oli aivan täynnä, eikä meillä ollut varattuja istumapaikkoja. Matkan kesto oli kahdeksan ja puoli tuntia. Onneksi olimme varautuneet hyvillä eväillä ja grammarilla, joten matka meni yllättävän nopeasti. Itse asiassa, kahdeksan ja puoli tuntia seisten junassa ei ole koskaan taittunut noin nopeasti. Asiaa tietenkin vauhditti hyvä seura, jota antoivat muun muassa Slovakian fanit sekä mukavat unkarilaiset. Kello kuudelta aamulla olimme paikan päällä Buchissa, joka on ensimmäinen pysähdyspaikka Sveitsin puolella. Buchsista piti vielä taittaa tunti junalla kohti St. Gallenia, josta olimme varanneet hostellin.

Hostellin säännöissä luki, että check in huoneisiin on vasta klo 17.00. Tämä tietenkin aiheutti pientä huolta, sillä takanahan oli uneton yö. Onneksi mukavat sveitsiläiset päästivät meidät nukkumaan hostellin oleskeluhuoneeseen. Illalla, check in piti hoitaa nopeasti alta, sillä Kloteniin oli tunnin matka ja peli alkoi kahdeksalta.

Ensimmäisessä matsissa Suomea vastaan pelasi Slovakia. Tunnelma hallilla oli loistava ja peli päättyi 2-1 Suomelle. Oli hieno huomata, kuinka paljon suomalaisia oli saapunut paikalle. Mutta mikä enemmän yllätti, oli se, kuinka paljon suomalaiset olivat panostaneet pukeutumiseen. Paikalla oli leijonia, nalleja, joulupukkeja ja yksi setä, joka tepasteli alueella aamutakissa, saunan kiulu päässään. En ole tainnut olla koskaan edes naamiaisissa, mihin ihmiset olisivat panostaneet yhtä paljon. Pelin jälkeen, yhden mennessä nukkumaan, toiset jatkoivat vielä yöelämään viehkeän turkkilaismiehen seurassa.

Heräilin aamulla hieman muita aikaisemmin ja kävin kaupungilla syömässä. Samalla ihmettelin St. Gallenin kaupungin kauneutta. Kaupungit (eli kaksi jotka näin) olivat samanlaisia kuin Itävallassa – ihanteellisia vuoristokaupunkeja – mutta Sveitsissä oli kaupungit viritetty asteen verran viehättävimmiksi. Jos Sveitsissä ei olisi niin kallista eikä siellä olisi niin kylmä, voisin kuvitella muuttavani sinne. Palailin hostellille ja muiden herättyäni lähdimme käymään Zürichissä.

En ole koskaan nähnyt niin paljon Porscheja! Kaikki kroisos-, pankkikeisari- ja elintasokuvaukset tuntuvat olevan totta. Myös muutama Maserati, Ferrari ja Aston Martin vilahtivat ohi. Aika Zürichissä oli niukalla, joten kävimme syömässä elämämme kalleimmat ravintolaburgerit ja suuntasimme taas Kloteniin.

Vuorossa oli Suomen ja Valko-Venäjän peli, jonka Suomi sitten meni häviämään rangaistuslaukauksilla. Jos mahdollista paikalla oli vielä enemmän suomalaisia. En varmaan hirveästi valehtele, jos sanon, että hallissa 65 prosenttia oli suomalaisia. Pelin jälkeen tutulla kaavalla kisateltan kautta St. Galleniin ja yöelämään.

Allekirjoittaneen piti lähteä jo yhdeksän junalla kohti Buchsia ja päiväjunalla kohti Wieniä. Wienissä odotti maanantaina odotti muutto ja suurin osa oli tietenkin pakkaamatta. Jos menomatka oli elämäni nopein junamatka, tulomatka oli kyllä elämäni hitain.

Matkasta jäi kaikin puolin hyvät muistot. Sveitsiläiset olivat todella mukavia (myös kisaturisteille) eikä Sveitsissä ollut havaittavissa mitään samanlaista ”mukakohteliaisuutta” kuin Itävallassa. Kolmen päivän aikana tuli tavattua monia ihmisiä, jotka tuntuivat suurin piirtein olevan meidän kanssa hengessä mukana. Aah. Those were the days my friend…

Sound of Red Bull

2009-05-07T21:11:00.010+02:00

Paras tapa menettää viimeistenkin lukijoiden mielenkiinto on lopettaa kirjoittaminen. Pahoitteluni. Olen tainnut kohta pahoitella pahoittelukiintiöni täyteen, joten ei auta kuin kirjoittaa.

Pääsiäisloman lopulla ja Timoarmaan syntymäpäivänä suunnattiin nokka kohti Salzburgia. Salzburg, joka on tietenkin kuuluisa Mozartin syntymäkaupunkina, hänen kuulistaan, Sound of music -musikaalista sekä Red Bull -energiajuomasta. Junalla Wienistä Salzburgiin kestää noin kaksi tuntia. Matkalla kannattaa pitää silmät auki ja ihailla maisemia.

Hostellin respassa ollut mies oli joko juonut liikaa kahvia tai omasi luonnostaan jonkin tasoisen keskittymishäiriön. ”Puhunko saksaa vai englantia?” Johon vastattiin, että aika sama, jonka jälkeen mies puhui molempia sekaisin. Jeps. Siinä vaiheessa, kun hänelle selvisi, että olemme Suomesta, hän totesi: ”Wait… V***u, p***e, s***a ja turpa kiinni.” Ilmeisesti aikaisemmat suomalaiset olivat harrastaneet kielikylpyjä respamiehen kanssa. Myöhemmin meille selvisi, että kyseinen herra oli hostellinomistajan poika.

Päiväksi lähdettiin katselemaan kaupunkia ja linnaa, joka sijaitsee aivan keskellä kaupunkia, pienimuotoisen vuoren päällä. Keskikaupunki on pieni ja sen kiersi noin tunnissa läpi. Hieno tosin. Vähän kuin Rauma ja Porvoo yhteensä, mutta talot eivät ole puusta. Linna oli aika tavallinen turistipyydys. Pääsylippu hissikyydillä maksoi yli kymmenen euroa. Linnan näyttelyt eivät olleet kummoisia, mutta kierrettiin ne läpi. Rahoille, kun oli saatava vastinetta. Otettiin olut ja nautittiin maisemista.

Oikeastaan syy, miksi lähdimme Salzburgiin juuri kyseisenä päivänä, oli Christina Stürmer. Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on maailman kolmanneksi kaunein nainen. Oman ja Penelopen jälkeen, tietenkin. Näiden edellä ei helposti päästä.

Christina ja Christinan bändi soittavat hyvän ja helpon kuuloista rock-musiikkia. Voisin luonnehtia, että Christinan musiikki voisi Suomessa vastata Maija Vilkkumaan tai Jonna Tervomaan musiikkia, mutta en luonnehdi, koska en osaa. Illalla oli siis edessä Christinan keikka, joka oli hyvä. Bändipaitamieskin kävi taas paikalla. Eihän keikalta nyt ilman paitaa voi lähteä. Christina oli kaunis.

Keikan jälkeen palattiin hostellille, jossa muu seurue odotteli meitä. Hostellin baarissa oli muuten töissä suomalainen tyttö, S. Oli hieno huomata, että hostellin henkilökunta taisi olla koko baarista eniten juhlatunnelmissa. Respamieskin tervehti meitä iloisesti: ”V***u, s***a, turpa kiinni ja kippis!” Sen jälkeen respamies olikin hiljaa.

S otti meidät mukaan ja lähdettiin tarkastamaan Salzburgin yöelämää. Mukaan tuli myös yksi 60-vuotias amerikkalainen, R. R selitti minulle koko illan, kuinka se oli hienoa, mitä me suomalaiset teimme venäläisille toisen maailmansodan aikoihin. R oli Chicagosta.

Aamulla huomattiin iloksemme, että hostellissa esitettiin joka päivä kello yksitoista Sound of Music -elokuva. Ajateltiin, että ajankohtaan nähden ja psyykkeen kannalta oli parempi suunnata kaupungille. Teimme pienen kierroksen kaupungilla, söin yhden Mozartin kuulan (elämäni ensimmäinen) ja join Red Bullin. Tietenkin. Voin sanoa, että Red Bull maistuu erityisen hyvältä juuri Salzburgissa. Kuten maistuu Turun Sinappi Turussa tai Karhu-olut Porissa. Hah.

19.4. pidettiin Formula 1 -kilpailu Shanghaissa. Siellä oli muuten tuttuja paikalla. No kuitenkin, asia ei siis ollut se, vaan se, että kyseisen kilpailun voitti Sebastian Vettel. Sebastian Vettel ajaa tallissa nimeltä… Red Bull Racing! Tadaa. Itse asiassa Red Bull otti Shanghaissa kaksoisvoiton. Itävallan lehdistö otti asiasta tietenkin kaiken irti. Voitto oli itävaltalaisten voitto tai se omittiin itävaltalaiseksi. Voitettuaan yhden kilpailun Sebastian Vettel ylistettiin lähes jumalaiseksi, suoraan formulalegendojen joukkoon. Enkä edes liioittele.

Siis Sebastian Vettel on saksalainen. Red Bull -talli puolestaan on brittiläinen. Ainut asia, mikä yhdistää tallin Itävaltaan, on pääsponsori – Red Bull. Samalla logiikalla esimerkiksi extreme-urheilu, mäkihyppy, jalkapallo, ynnä muut voitaisiin nimetä itävaltalaisiksi. Ja sitten Itävallan lehdistö kirjoittaa pitkiä juttuja siitä, että miksi palkintopallilla ei soinut Itävallan kansallislaulu. Huh. Itävallan kansallislaulu on muuten soinut formuloissa viimeksi vuonna 1997. No annetaan itävaltaisille hieman helpotusta. Miettikää, mitä Suomessa tapahtuisi, jos Nico Rosberg joskus voittaisi jotain. Jeps.

Loppukevennys (En tiedä, kuinka laitonta tai laillista tämä on, mutta olkoot): http://www.youtube.com/watch?v=BSMB8CZ2jZ4

Sininen Lootus

2009-04-19T19:53:00.016+02:00

Juttu on pitkä kuin kiinalainen vuosi. Yrittäkää kestää.

***

En ole koskaan matkustanut 11000 kilometriä. En ole myöskään matkustanut niin mukavasti kuin nyt. Tästä kiitos lentoyhtiölle ja yhtiön laajalle viihdytyskokoelmalle, mutta myös loistavalle palvelulle. Mainittakoon, etten todellakaan matkustanut missään muussa kuin tutussa ja turvallisessa turistiluokassa.

Wienin lentokentällä odotusaulassa odottelin tyytyväisenä lennon lähtemistä kohti Dubaita. Kun boarding-kuulutukset alkoivat, ihmiset istuivat ja kuuntelivat ohjeet rauhassa. Vain kymmenisen kärsimätöntä yritti päästä koneeseen aikaisemmin. Dubaissa ensimmäisen kuulutuksen jälkeen puolet odotusaulasta oli epämääräisessä rykelmässä portilla huitomassa ja huutamassa. Ja ensimmäisessä kuulutuksessa sanottiin: ”This is NOT a boarding announcement…” No tiesin, että olin ensimmäisellä alueella, joka koneesta täytetään. Oli oikein mukavaa tunkea itsensä temperamenttisten arabien läpi. Kiinan päässä aluekuulutuksia ei edes tullut... Kiinalaiset ovat kovin kärsimättömiä.

Menomatkalla Dubaihin vieressä oli mukava itävaltalaispariskunta. Lausettakaan en heidän kanssaan tainnut puhua, mutta mukavia olivat. Sain kuitenkin pieniä hymyjä, kun katsoin ruudultani piirrettyjä ja nauroin ääneen – omalla hennolla nauruäänelläni, tietenkin. Matkalla Dubaista Shanghaihin vieressäni istui mahakas arabimies, joka oli myös mukava. Hän tosin ei puhunut sanaakaan mitään muuta kieltä kuin arabiaa ja minä en sitä oikein osaa. Onnistuimme kuitenkin täyttämään yhdessä hänen maahantulokortin. Elekieli ja passi apunani tökin hänelle oikeita vastauksia. Pieniä vaikeuksia oli kuitenkin selittää kohta maassaolo-osoite.

Lentojen (sekä paluu, että menolennot) jälkeen olin katsonut neljä-viisi elokuvaa, kahdeksan jaksoa Family guyta, neljä jaksoa top gearia, syönyt kuusi-seitsemän lentokoneateriaa sekä nukkunut muutaman tunnin. Joka kerta koneen lähtiessä lentoemot ja stuertit tarjoilivat läpimiä pyyhkeitä, joihin pystyi pyyhkimään kädet ja kasvot. Yölennoilla nukkujille tarjottiin yösetti. Yösetti sisälsi tarpeellisia ”herätä, kun on ruoka-aika” -tarroja, pienen hammasharjan, silmäsuojan ja kudotuilta hevosen preservatiiveilta näyttäneet kangaspötkylät, joista en tiedä, olivatko ne tarkoitettu jaloille, käsille vai niille hevosille.

Viimeiselle lennolle minut oli siirretty hätäuloskäynnin viereen, jossa oli enemmän jalkatilaa. Paikka oli käytävän vieressä ja jouduin ajoittain kanssamatkustajien pyllyjen ja lentoemojen korkojen mukiloimiksi. En tiedä, johtuiko se tuosta, mutta lounaalla sain ylimääräisen sämpylän. Yesh.

***

Shanghain päässä oli lämmin vastaanotto. Ihminen ihan herkistyy, kun näkee rakkaansa ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen.

Lentokentältä lähti maailman nopein maanpäällinen kuljetus – Maglev. 30 kilometrin matka lentokentältä Shanghaihin kestää 8 minuuttia huippunopeuden ollessa noin 300 kilometriä tunnissa, vaikka kyseinen juna pääsee kovempaakin. Sen lisäksi vielä puoli tuntia metrolla ja oltiin perillä campuksella.

Campusalue on aidattu ja portteja vartioidaan ympäri vuorokauden. Ei toki riitä, että porteilla on vartijat. Myös kansainvälisten opiskelijoiden talon ala-aulassa on vartija, ympäri vuorokauden. Asuin siis M:n huoneessa – luvatta, tietenkin. Jos olisimme naimisissa, olisimme saaneet luvallisesti asua samassa huoneessa. Vaikka M yritti valkoisia ”olemme kihloissa” -valheita, ei se auttanut. Piti siis asua luvatta. Mielenkiintoiseksi asian tietysti teki se, että ei kummassakaan, ei portilla eikä ala-aulassa, olleet vartijat välittäneet yhtään, vaikka kuljettiinkin siitä alituiseen ohi. Tietenkin viimeisellä kerralla, kun olin lähdössä, vartija yritti huudella jotain. Käveltiin nopeasti ohi, katsomatta taakse.

En tiedä, kuinka viisasta, mutta tuli sitten viranomaisillekin kerrottua näitä valkoisia valheita. Minut kirjattiin asumaan E:n ja T:n luokse. Viranomaisissa ei kuitenkaan yhtään herättänyt huomiota seikka, että E:n ja T:n asunnon viikoksi jakoi yhteensä kahdeksan ihmistä. Hah. E ja T olivat siis myös saaneet vieraita Turusta.

***

Ensimmäisen päivän iltana käytiin syömässä M:n kotikadulla olleessa korealaisessa (?) ravintolassa. Hupia tietenkin saatiin irti Timoarmaan ikinäppäristä sormista ja syömäpuikosta. Kymmenen minuutin jälkeen puikot pysyivät kädessä jotenkuten ja ruoka löysi miehen. Ihan vain varoiksi, T säilytti annoksensa mukana tulleen lusikan puhtaana. Luovuttamaan en lähtenyt. Kaikki paperin ompeleminen ei siis ole ollut turhaa – sittenkään.

Viikon aikana ei tullut oikeastaan syötyä mitään sen erikoisempaa. Kanaa, lihaa, riisiä, nuudeleita ja sen sellaista. Tietenkin pari kertaa tuli käytyä myös tutuissa ja turvallisissa: Mcdonalds, Burger King ja KFC. Aivan kuten turistit yleensä.

Ai niin, unohdin ihan mainita. Maistoin (vahingossa) herneistä tehtyä tai siis herneen makuista mehujäätä. Se jäde löytyi ensimmäisen puraisen jälkeen roskiksesta. Kuka haluaa syödä tuollaista. Ilmeisesti tylsinä työpäivinä cittarissa kehitetyt lanttumehujäät olisivat hitti Kiinassa.

Tilaaminen Kiinassa on aivan oma juttunsa. Paikkaan, jossa ei ruokalistassa, seinällä tai ikkunoissa ole annosten kuvia, ei voi yksinkertaisesti mennä. Joten yleensä sormi osoitti seinää. Paikoista ei myöskään tiedä yhtään mitään, joten tuloksena voi olla todella halpa ja hyvä ruoka tai kallis ja paha. Poikkeuksetta ruoka oli hyvää ja sitä oli runsaasti. Ainoastaan Hangzoun kiinalainen oli pettymys. Tarjoilijattaren suositukset menivät hieman metsään. Muistutuksena: Soija-ankka ei ole hyvää, kuten ei grillimarinadissa uitetut luutkaan. Pienellä hampaiden kiristyksellä tuli turvauduttu amerikkalaiseen.

Kiinassa juodaan teetä. Suomalaiseen makuun hyvin laimeaa teetä. Timoarmas juo kahvia. Yleensä vähän turhankin vahvaa kahvia. Tämä yhdistelmä ei tuntunut toimivan, mutta onneksi amerikkalaiset ovat ratkaisseet tämänkin: Starbucks. Ruuan globalisaatio ei tuntunut kiinnostavan silloin, kun kyse oli kahvista.

Yksi hyvä puoli kansainvälisissä pikaruokaketjuissa kuitenkin on. Vessa. Yleensä näistä paikoista löytyi pytyllinen vessa, vaikka kyllä lattiavessakakkakin tuli koettua. Mahakipu teki asian haastavaksi.

***

Jos Shanghaissa voi jotain tehdä, se on ostostelu. Ostoskeskuksia ja kauppoja löytyy joka puolelta. Heti tiistaina mentiin pienimuotoiseen Shanghain räätälien keskittymään. Tilasin kaksi pukua, jotka tehtiin mittojen mukaan. Hintaa puvuille tuli yhteensä noin 110 euroa, joten kovinkaan kalliista sijoituksesta ei ollut kyse. Lisäksi Timoarmaalle teetettiin kolme kauluspaitaa mittojen mukaan ja yhdellä kirjailulla. Paidat maksoivat jotakuinkin 10 euroa kappaleelta.

Viikon aikana käytiin lisäksi kahdessa ostoskeskuksessa, pääostoskadulla ja vanhassa kaupungissa tuliaisostoksilla. Tuliaisia en tässä suostu paljastamaan muuta kuin omalta osaltani. Ostin itselleni koskemattoman, vuonna 1984 painetun, kiinalaisen Tintti ja Sininen Lootus sarjakuva-albumin. Siinä Tintti ja Milou seikkailevat Shanghaissa.

Kiinalainen kaupankäyntitapa tuntuu tehokkuuteen ja nopeuteen tottuneelta suomalaiselta vähän turhan spektaakkelinomaiselta. Jokaisesta myyntitapahtumasta pitää tehdä omanlainen. Yleensä homma menee niin, että katsot asiaa, jonka haluat ostaa. Ehkä sovitat sitä. Sen jälkeen myyjä sanoo tai näppäilee taskulaskimeen hinnan. Sen jälkeen sinä näppäilet oman hinnan. Tätä jatketaan toinen kierros, jolloin sanot, että selvä, ei kiinnosta, noin paljon en maksa ja lähdet kävelemään. Myyjä juoksee sinun perään, jolloin otetaan kolmas kierros ja hinta alenee. Lähdet taas kävelemään, jolloin myyjä loppujen lopuksi ja yleensä hyväksyy hinnan tai näyttää hänen lopullisen hinnan. Selkeää ja näppärää tämäkin.

East Nanjing Roadilta löytyy Shanghain kaikki merkkiliikkeet. Hintataso siellä on oikeastaan aika Suomea vastaava. Onnistuin löytämään yhdestä kaupasta hyvännäköiset ja suhteellisen halvat tossut. Kokeilin paria eri väriä. Yhtäkkiä aloin ihmettelemään, miksi kiinalainen pariskunta tuijottaa minua. Pariskunnan mies kokeili samoja kenkiä. Myyjä oli sanonut jotain, että jos ostan kaksi, saan yhdet kaupan päälle. Ei. Homma meni niin, että jos ostan samanlaiset tossut kuin kaverini, toisen parin saa ilmaiseksi. Pariskunta tuijotti siis, minkä väriset valitsen. Valitsin siniset ja kiinalaismies näytti tyytyväiseltä. Siinä me sitten kiinalaismiehen kanssa jonotettiin maksamaan tossuja. Mitään sen kummallisempaa "small talkia" ei käyty. Tultiin kassalle ja kiinalainen tokaisi: ”Gimme ninety.” Kiinalainen ja minä olimme molemmat tyytyväisiä, kiitollisia ja hiljaa. Naisemme seisoivat kauempana vierekkäin tyytyväisinä ja hiljaisina.

***

Torstaina ja perjantaina lähdimme käymään Hangzoussa. Hangzou on noin 180 kilometriä Shanghaista lounaaseen. Se on kiinalaisten suosituin turistikohde. Onneksi olimme siellä viikolla.

Hangzoussa on kaunista, mutta ennen kaikkea siellä on vihreää. Vihreyttä ei näy juurikaan Shanghaissa, jossa talojen vieressä on taloja. Suurin osa kaupungin viehätyksestä liittyy sen keskellä olevaan järveen. Järveä ympäröi erilaisia temppeleitä, patsaita ja muita turistihoukuttimia.

Torstaipäivä meni oikeastaan etsiessä ruokapaikkaa. Illalla käytiin kävelemässä kaupungilla, muutamassa kaupassa ja kahvilla. Lisäksi pällisteltiin kiinalaisia puistotanssiaisia ja käytiin kuuntelemassa jazzia, kiinalaisten soittamana. Perjantaina päätettiin käydä temppelillä ja ”vuorella.”

Lynguin temppeli sijaitsi järven länsipuolella mäen rinteessä. Alueella on monia eri temppeleitä. Temppelit oli pyhitetty aina tietyille jumalille. Temppeleiden ulkopuolella ihmiset kumartelivat ilmansuuntiin ja polttivat tikkuja, joita myivät vanhat naiset temppelin ulkopuolella.

Tämä kyseinen ”vuori” ei siis ollut vuori, vaan mäki, kumpare tai vastaava. Huipulle meni portaat ja köysirata. Päätimme hieman polttaa kaloreita ja kävellä ylös. Tennarit ja farkut märkinä, noin tuhannen rappusen jälkeen pääsimme huipulle, josta löysimme uuden temppelin. Tulimme alas köysiradalla.

Vielä ennen lähtöä Hangzousta kävimme veneajelulla järvellä. Taksilla juna-asemalle ja nokka kohti Shanghaita.

***

Ihmismassojen kontrollointi on viety huippuun Kiinassa. Rautatieasemalle mentäessä ensin ostetaan matkaliput, josta turvatarkastuksen jälkeen junaa mennään odottamaan odotustilaan. Odotustilasta ihmisröykkiö ohjataan oikealle laiturille yhtenä massana ja astutaan junaan.

Kiinalaiset ovat kovin kärsimättömiä. Ilmeisesti heillä on pelko, että he eivät pääsekään junaan, metroon, bussiin tai yleensä mihinkään. Tämä ilmeisesti oikeuttaa heidät tunkemaan, työntämään ja tönimään. Hyvä esimerkki on metro. Esimerkiksi Wienissä metron tullessa asemalle, ihmiset odottavat ovien molemmilla puolilla, että metrosta pois jäävät pääsevät rauhassa ulos. Kiinassa kaikki tunkevat sisään ja ulos samaan aikaan. Kiinalaiset eivät myöskään osaa jonottaa. Odotustiloihin muodostuu röykkiöitä, ei jonoja.

***

Kaikesta huolimatta Kiinasta ja kiinalaisista jäi positiivinen kuva. Ihmiset olivat mukavia ja auttavaisia, vaikka eivät osanneetkaan puhua englantia saati ymmärtäneet sitä. Kuten vanhempi kiinalainen nainen, joka kierrätti meitä ostoskeskuksen kenkä- ja laukkukerroksessa, toimi tulkkina ja yritti löytää minulle kenkiä. Tai kuten myyjätytöt Shanghain kauppakadun kaupoissa.

Jos joskus täytyisi muuttaa Shanghaihin ja keksiä sieltä töitä, alkaisin myymään varaosia Volkswagen Santana 3000 autoihin. Shanghaissa liikenteessä olevista autoista joka toinen oli santana. Tämä ehkä johtuu siitä, että kaikki taksit olivat santanoita.

Sunnuntaina käytiin vielä katsastamassa kiinalaista nykytaidetta ja käytiin sirkuksessa. Maanantai-iltana pitikin lähteä takaisin Wieniin. Haikeissa tunnelmissa taas. Kiinaan on ikävä ja hiukan on ikävä Kiinaakin. Hieno reissu, joka meni liian nopeasti. Niin kuin se menee aina, kun on hauskaa. Paljon tuli nähtyä ja tehtyä. Toivotaan, että seuraavat kaksi kuukautta vierähtävät yhtä nopeasti kuin menneet kaksi kuukautta, jolloin on vastavierailun aika.

Puuhamaa

2009-04-08T14:28:00.009+02:00

Olen huomannut, että aina, kun ei ole vähään aikaan kirjoitellut blogiin, sitä pitää pahoitella. Pahoitteluni. Syy tällä kertaa ei ole tekemisen paljous, päinvastoin – melkein. Edellisen viikon (vko13) vietin iloisesti kolmannen vaihtariflunssan kourissa, enkä oikeastaan käynyt kuin luennoilla. Eipä siis ollut mitään kerrottavaa. Lukemista ja kirjoittamista opiskelun puolesta on, se on suurin piirtein mielenkiintoista ja saksan kanssa on menty eteenpäin. Näkisin, että olen siirtynyt tasolle HV2. Pystyn keskustelemaan ainakin kaksi minuuttia, ehkä.

Viime viikon lauantaina oli ensimmäinen lämmin kevätpäivä Wienissä. Muiden suunnatessa piknikille Timo Armas lähti ”ostosparatiisiin” parantamaan flunssaa. Wienin ulkopuolella, noin tunnin bussimatkan päässä, on Euroopan suurin outlet-helvetti. Käytin outleteissä yhteensä viisi tuntia (ja siihen päälle kaksi tuntia bussimatkoja), joten paikka oli käymisen arvoinen. Henkilökohtainen keskiverto-ostoskestävyys mulla on siinä tunnin ja kahden tunnin välissä, jonka jälkeen pinna palaa yleensä totaalisesti. Olin siis yllättynyt, kuinka kauan kestin.

Yleensä, kun menen kaupoille, kaikista kokeilemastani tuotteista jostain syystä kallein sopii minulle aina parhaiten. Ei tällä kertaa. Onnistuin tekemään löytöjä. Matkaan tarttui muun muassa 12,5 euron farkut. Päivä oli siis omituinen.

Viikko 14 alkoi puolestaan listoilla. Tein listoja kaikesta, mitä piti hoitaa ennen pääsiäislomaa ja Kiinan matkaa. Lainasin kirjoja, yritin vaihtaa rahaa, tein läksyjä, ostin tuliaisia ynnä muuta yhtä Jännää…

Jostain syystä Itävaltalaiset haluavat hoitaa kaikki raha-asiat kovin vaikeasti. Muutama kaveri on avannut itävaltalaisen tilin, koska rahan nostaminen heille maksaa. Minulle ei, koska olin onneksi ymmärtänyt vaihtaa vanhan pankkikorttini Mastercardin Debitiin. Näillä, joilla nyt on itävaltalainen tili, on muutamia vaikeuksia. Yksi: Et voi nostaa rahaa kuin sen pankin automaatista, jossa sinulla on tili. Kaksi: Nettipankki toimii, mutta rahan siirtäminen suomalaiselta tililtä itävaltalaiselle kestää vaihtelevasti viidestä seitsemään päivään. Näppärää, eikö?

Mielenkiintoisia vaikeuksia koitui myös rahan vaihdosta. Kun on tottunut siihen, että rahanvaihtokonttorista saa kaikkia valuuttoja, on outoa, kun vastataan, että ei meillä sellaista ole. Virkailija kyllä ehdotti, että voit joku päivä tässä viikolla tulla meiltä kyselemään, onko meille tullut niitä. Mitään varmaa tietoa en siis saanut. Kysyin yhteensä neljästä eri konttorista ja pankista (Itävallan suurimmassa turistikohteessa eli Wienissä), eikä heillä ollut vaihtaa euroja yuaneihin. Mielenkiintoista. Tarkastin myös kursseja pankkien nettisivuilta. Bank Austriassa eurolla olisi saanut 7,25, Vehkerkreditanstalltissa 7,47 ja Change Groupilta 7,5 yuania. Huvikseni tarkastin myös Forexin sivuilta, mikä vaihtosuhde on siis Suomessa – eurolla 8,87 yaunia! Just. Päätin vaihtaa rahaa Kiinassa.

Lauantai keskilämpötilan liikkuessa kahdenkympin paremmalla puolella suuntasin kulkuni kohti Rathausplatzia. Samalla aukiolla, jossa vielä maaliskuun alussa oli iso luistelurata, oli tänä viikonloppuna iso pyörätapahtuma, jonka päävetonaulana oli ”Vienna Air King” kilpailu. Olin siis Timo Armaksen puuhamaassa. Aukiolla oli esiteltävänä pyöräuutuuksia ja vanhuksia. Pyöräilytaitoja pääsi testaamaan erilaisilla radoilla.

Lauantaina käytiin air king -kilpailun alkuerät. Loppukilpailu oli siis sunnuntaina, johon en päässyt, sillä lento Dubain kautta Shanghaihin starttasi samaan aikaan. Kilpailussa oli mukana yli kaksikymmentä pyöräilijää – kauemmat ameriikoista asti. Ihmiset olivat löytäneet paikalle ja suomalaisen iho punoitti. Kisa oli hieno. Mainittavimpana aika tavallisten takaperin volttien ja no handereiden joukossa nähtiin yksi etuperin voltti, tukku supermiehiä ja tailwhip360. Olin kuin pieni poika punaisen pallon kanssa. Lämmittelykierroksen jälkeen olin ottanut varmaan yli sata kuvaa. Kisan jälkeen lähdettiin suomalaisen P:n ja L:n kanssa kaupungin laitamille biergarteniin syömään.

P oli onnistunut paria viikkoa aikaisemmin todistamaan mielenkiintoisen kuuloista tapahtumaa Parlamenttitalon edessä. Kyseessä oli finanssikriisiä vastustava mielenosoitus. Luit oikein. Mielenosoittajat vastustivat finanssikriisiä, eivätkä halunneet verorahoja käytettävän kriisin lievittämiseen. Loistavaa logiikkaa itävaltalaisilta ihmiskollegoilta.

Tämän viikon (vko15) olen Kiinassa, josta raportoin kun vain suinkin ehdin.

Bändipaitamies

2009-03-23T21:40:00.002+01:00

Kurssit ovat alkaneet, vaikka kaikki tarvittava ei vieläkään ole kasassa. Yksi seminaari on pyyntölistalla ja yksi kurssi odotuslistalla. Täällä on tapana tarjota kattava oheislukemisto luentoihin. Eräälläkin kurssilla saamani Reader (Reader on monistenivaska, johon on koottu yleensä suurin osa kurssilla käsiteltävistä artikkeleista) on laskujeni mukaan 307 sivuinen – onneksi kahdestatoista artikkelista vain viisi on saksaksi. Toisen kurssin reader on ohuempi, mutta tekstit ovat kaikki saksaksi. Natürlich! Tuntuu siis vähän siltä kuin olisi hiiliveturin kattila, johon luennoitsijat heittävät tekstejään. Töitä siis riittää, joten älkääpä ihmetelkö, jos blogi ei päivity kuin viime kuussa.

Perjantaina koin ensimmäistä kertaa olevani kotona. En ihan fyysisesti, mutta henkisesti. Danko Jones ulotti kiertueensa Wieniin ja Timoarmas oli paikalla.

Menin keikalle yksin ja hyvissä ajoin. Olin tarkastanut netistä, mihin aikaan keikat alkavat, jotta en joutuisi kärvistelemään. Klubin nimi oli Flex ja toimivan pieni Dankon kokoiselle bändille. Vähän Turun Klubia isompi, mutta sisällä tuplasti ihmisiä – kuten täällä on tapana.

Menin sisälle ja vein takin narikkaan. Luonnollisesti ennen ensimmäistä olutta bändipaitamies löytää itsensä bändipaitoja myyvän kojun luota. Bändipaitamies: ”I would like to have the one in the middle. Can I try it on?” (Puhuin tietenkin englantia, koska bändipaitoja myyvät ihmiset kiertävät yleensä bändin kanssa ja tulevat muualta.) Johon nainen vastaa: ”Oletko sä Suomesta?” Just. Ostin yhden t-paidan ja ripustin sen roikkumaan vyöstäni, koska jono narikoille oli liian pitkä. Olut ja odottelemaan lämppäriä.

Lämppärinä soitti ruotsalainen Backyard Babies. Ihan hyvä keikka ”bäkkäreiltä”, mutta tämän bändin kohdalla minulla on ongelmana se, että vaikka yrittäisin, en tunnista kappaleita toisistaan. Puolet salista oli mukana ja odottelin kuumeisesti keikan loppumista. Kovin omalaatuinen idea ei muuten ole pidättää vessahätää keikkojen välille, sekä ostaa olutta samassa välissä. Joten koko klubi mukanani siirryin vessan kautta baaritiskille.

Olutlasi kädessä ahtauduin eteenpäin ja löysin itseni neliömetrin kokoiselta alueelta viiden muun kanssa. Jos tunnelmaa voisi jotenkin muuten kuvailla, olimme kuin kauraryynit puurolautasella – lähekkäin, liimautuneena ja lämpiminä – toistemme vieri vieressä.

Danko aloitti räväkästi, mutta niin aloitti takanani oleva noin kaksisataakiloinen moottoripyöräkerhon jäsenkin. Tuopillinen kaljaa meikäläisen selkään ja jalalla niin koreasti, että lentelin ”eessuntaas”. Onneksi, kuten aina alun ahdistuksen jälkeen, lattialta löytää tilansa, jossa pystyy hengittämään ja seuraamaan keikkaa.

Keikka oli yksinkertaisesti loistava! Päättelin, että jos Danko esiintyy tämän kokoisessa kaupungissa, on siellä pakko olla kuutisensataa fania. Oli hyvä, että nämä kaikki olivat myös tulleet paikalle. Laulu ja meno siis miellytti, vaikka toinen ja kolmaskin tuoppi kaljaa läikkyi päälleni. Keikan jälkeen ei ollut enää fiilistä mennä jatkamaan vaan suuntasinkin kämpille ja suihkuun.

Olo oli kovin kotoisa, koska ensimmäistä kertaa kuulin omaa musiikkiani. Jokainen baari ja yöklubi, jossa täällä olen ollut, soittaa jostain syystä samanlaista diskomusiikkia. Sitä aivan samaa, mitä saa kuulla kaikissa suomalaisissa yökerhoissa. Belgialaiset opettivat minulle sanankin, joka kuvaa tuota musiikkia (toivottavasti saan sen tähän oikein): ”Faut!” Musiikki yökerhoissa on siis faut ja taas kerran huomasin kuinka paljon musiikki minulle merkitsee, vaikka en siitä mitään ymmärräkään.

Viikonloppu jatkui lauantaina reissulla Bad Vöslauiin ja Wiener Neustadtiin P:n opastuksella. P on kotoisin Bad Vöslausta, joka on pieni kylä Wienin eteläpuolella. Bad Vöslaussa kävimme paikallisessa viinituvassa nauttimassa viiniä sekä verimakkaraa perunoilla ja hapankaalilla. Hyvää ja suolaista. Vöslausta ajeltiin Wiener Neustadtiin, joka on noin Turun kokoinen kaupunki. Koko matkan P lauloi cd:n mukana. Jeps. Musiikkia on vaikeaa kuvailla, mutta Leevi and the Leavings voisi olla lähimpänä - ilman mitään melodiaa tosin.

Sunnuntaina oli taas jalkapallon vuoro. Kierroksen kärkikamppailussa pelasivat Fk Austria Wien ja Sk Red Bull Salzburg. Auringon mennessä pilveen, laski myös pelin taso. Joukkueet onnistuivat saavuttamaan tylsän pelin päätteeksi lopputuloksen 1-1.

Tuli siis vietettyä aika täydellinen viikonloppu, täytyy sanoa. Musiikkia, viiniä ja jalkapalloa. Wienin keikkakalenteri näyttää myös hyvältä. Olen jo bongannut ainakin seuraavat keikat (Ja pyydän, vanhemmat älkää vaivautuko ottamaan selvää näistä yhtyeistä.): In Flames, Mando Diao, Veto, Silbermond, Eagles of Death Metal, Snow Patrol ja Metallica. En tosin tiedä aionko noihin kaikkiin mennä. ”Saas nähä…”

Rapid Bratislava

2009-03-15T23:40:00.006+01:00

Tiistain saksan tunnin jälkeen A veti minua hihasta. ”Hei, haluaisitko lähteä torstaina Bratislavaan? Ollaan kerätty hiukan Erasmus-porukkaa ja meillä olisi paikallinen opastamassa.” Mikäs siinä, kun torstaina oli vielä vapaa päivä. Yliopistolle valittiin uusi rehtori ja oppilailla oli luentovapaa.

Kokoonnuimme torstaina kello kymmenen aikoihin yhdelle Wienin juna-asemista. Bratislavaan oli tunnin junamatka ja menopaluulippu maksoi neljätoista euroa. Kaupunki itsessään on pieni, mutta historiallinen – muun muassa Maria Theresa on kruunattu Itävalta-Unkarin kuningattareksi Bratislavassa. Kierroksen jälkeen menimme syömään pubiin.

Sinänsä hauska asia, josta jaksoimme paikallisia muistuttaa, on se, että meille Slovakia on Itä-Eurooppaa. Paikalliset asuvat silti Keski-Euroopassa. Jeps. Bratislava ei oikein päivässä ehtinyt vakuuttamaan minua. Vanha kaupunki oli toki hieno ja paikallinen patsastaide omaa luokkaansa. Kaupungin hintataso oli kohdallaan. Euro, puolen litran oluesta, ei mielestäni ole paljon. ”Bratislava – Wienin Tallinna.” Muiden lähtiessä kotiin jäimme H:n kanssa kaupunkiin. J ja M odottivat meitä paikallisessa. Muutama halpa olunen, paikallisia oppaina, makkara ja yöjunalla kotiin.

Yöjuna oli melkoinen spektaakkeli, kuten kuulutus ilmoitti: ”Internationale Zug nach Wien (kansainvälinen juna Wieniin).” Juna oli puolikkaan raitiovaunun kokoinen ja rakennettu noin vuonna 1870 (pienellä liioittelulla tietenkin, vain jotta pääsisitte tunnelmaan). Bratislava hyvästeltiin siis pienellä hymyn kareella.

Lauantaina se tapahtui. Aika oli tullut täyteen ensimmäiselle jalkapallo-ottelulle. Vastakkain pelasivat Rapid Wien ja Kapfenberg. Ottelu pelattiin Rapidin kotistadionilla Wienin Hütteldorfissa (Gerhard Hanappi-stadion). Pyysin mukaan suomalaisen K:n, joka myös on tunnustettu jalkapallon ystävä. Otimme istumapaikat pohjois-katsomosta. Rapid on tällä hetkellä toisena sarjassa ja seitsemän pistettä jäljessä sarjaa johtajavasta Sk Red Bull Salzburgista. Tuo on muuten kauheaa. Täällä melkein jokainen joukkue on nimetty pääsponsorin mukaan. Esimerkiksi, jopa historiallinen seura kuten Sturm Graz, on nykyään Sk Puntigamer Sturm Graz. Puntigamer on olutmerkki, jota tehdään Grazissa. Vähän sama asia olisi, jos Turun Palloseura nimettäisiin esimerkiksi Fc Turun Sinapin palloseuraksi. Mainitaan nyt tässä vielä, että energiajuoma, joka antaa siivet, on siis kotoisin Salzburgista ja sen omistaja, on maailman noin 170:ksi rikkain mies.

Wienissä on kaksi pääsarjassa pelaavaa joukkuetta: Sk Rapid Wien ja Sk Austria Wien. Austria on tällä hetkellä sarjassa kolmantena, vain kaksi pistettä Rapidista. Onneksi muuten Wienin seurat ovat saaneet säilyttää nimensä.

Kapfenberg on sarjassa kolmanneksi viimeisenä ja sen näköistä oli pelikin, joka päättyi 6-0 kotijoukkueelle. Päästiinpä kuulemaan maalilaulu aika monta kertaa. Hassu juttu, tosin. Jokaisen Rapidin tekemän maalin jälkeen soi maalilaulu, jonka jälkeen kuuluttaja huudattaa yleisöä. Nämä on ihan samoja juttuja ympäri maailmaa – lajeista ja faneista riippumatta. Ensin kuuluttaja sanoo maalin tehneen pelaajan etunimen ja yleisö huutaa sukunimen. Sitten kuuluttaja huutaa kotijoukkueen nimen ja yleisö vastaa maalien määrällä. Sitten vastustajajoukkue ja heidän tekemien maalien määrä. Mutta viimeinen juttu herätti meissä iloa. Kuuluttaja huutaa ” danke (kiitos)”, johon yleisö vastaa ” bitte (ole hyvä)!” Tiedä sitten johtuuko tuo paikallisesta kohteliaisuudesta vai mistä, mutta meistä se oli hauskaa. Paikalliset ovat todella raivostuttavankin kohteliaita. Esimerkiksi, jos kysyt tietä, itävaltainen ei voi vastata, ettei tiedä, vaikka hänellä ei olisi pienintäkään vainua, mitä paikkaa etsit. Luultavasti hän mumisee sinulle jotain täysin väärää tai sitten, kuten yhdelle tutulle kävi, paikallinen oli pysäyttänyt toisen paikallisen ja kysynyt häneltä tietä. Hih.

Futismatsi oli ihan omaa luokkaansa. Se oli aivan tavallinen sarjapeli, mutta katsojia oli 15 700 ja tunnelma aivan katossa. Stadionin molemmat päät olivat täynnä Rapidin kannattajia, jotka huolehtivat äänen, savun ja vihellysten tuottamisesta. Markus Heikkinen pelasi täydet minuutit Rapidin keskikentällä.

Minusta on pikku hiljaa kasvamassa pieni muotoinen jalkapallofani, jos en sitä aikaisemmin ole jo ollut. Itse asiassa katson parhaillaankin kierroskoostetta Saksan bundesliigasta. Vaikka jalkapallon taso ei täällä ole kovin hyvä, puitteet ovat kunnossa ja ihmiset seuraavat jalkapalloa. Ja ainahan jalkapallon taso on parempaa kuin Suomessa. Jalkapallofaniksi kasvamista luultavasti pahentaa vielä se, että kämppis on täysi Bayern München fani. Luen joka viikko uuden Münchenin fanilehden ihan vaan sen takia, että kämppis säilyttää sitä vessassa. Voitte kuvitella, mistä me kämppiksen kanssa keskustellaan. Jeps.

Kursseista

2009-03-12T00:30:00.001+01:00

Luennot, kurssit ja seminaarit alkoivat tällä viikolla. Ei voi sanoa, että ensimmäinen ”koulupäivä” Wienissä olisi ollut mitenkään ihmeellinen. Maanantaina, flunssa, hiki ja räkä mukanani, menin ensimmäiselle luennolleni. Luento oli poliittisen historian (Zeitgeschesicht) luento – sota, holokausti ja kansanmurha eurooppalaisessa ajattelussa. Ei niitä pirteimpiä aiheita. Heh. Onnistuin löytämään luokan ja varmistin vielä vieruskaverilta, että olin oikeassa paikassa. Luento kesti 20 minuuttia, jonka aikana luennoitsija toisti kolmeen kertaan (ja varmuudeksi kirjoitti kerran taululle), että luennon aika ja paikka vaihtuu, mutta aihe sentään pysyy samana. Tapaamme siis seuraavana maanantaina, jolloin saamme tietää kurssin koko ohjelman, luentoaikoineen kaikkineen.

Lähdin luennon jälkeen käymään kotona syömässä. Seuraava luento oli vasta varttia vaille viisi ja luennon aihe: kansallissosialismi ja homoseksuaalisuus. Muistan, kun ilmoittauduin kurssille. En tiedä tarkalleen, miksi sen tein tai mitä siinä kohdassa mahdoin miettiä. Ehkä se oli yksinkertaisesti vain pakko nähdä. Sen tiedän, että olisi ollut hienoa tulla takaisin Turkuun ja pyytää professorilta korvaavuutta.

Olin ajoissa ja menin luokkaan lukemaan viimeisiä kappaleita Hercule Poirot -tarinasta. Luokka täyttyi pikkuhiljaa ja luokasta löytyi lopulta myös yksi tuttu. Katselin ympärilleni. Olin luokassa, jossa pojat hymyilivät minulle kauniisti ja tytöillä oli lyhyt tukka. Luennoitsija kertoi joutuneensa muutaman kerran pidätetyksi ”avoimuutensa” takia. Vaikka nyt en ihan gender-tutkimuksen ystävä olekaan, olin ajatellut, että toki jonkinlaisen työn voisi tehdä, yleissivistykseksi. Kurssin työmäärä ylitti kuvitelmani. Totesin, että imelät pojat ja villapaitoja käyttävät tytöt saivat jäädä.

Homonatsi-kurssi, näin leikkisästi sanottuna, jätti kuitenkin kuuden pisteen aukon lukujärjestykseeni. Pelko Kelan tätejä kohtaan on liian kova, joten pähkäilin koko maanantai-illan, mitä saisin tilalle. Kurssitarjonta on täällä todella monipuolista. Sisällön lisäksi kurssit pääasiallisesti jaetaan luentoihin, (luento-)kursseihin ja seminaareihin. Luennot ovat vain kuuntelemista varten. Kursseilla luennoitsija luennoi ja antaa kotitehtäviä – myös erinäisiä keskusteluja voidaan käydä. Seminaarit ovat kaikkein vaikeimpia, varsinkin, jos ei ole kielen kanssa sujut. Seminaareissa yleensä pidetään alustus, keskustellaan ja kirjoitetaan seminaarityö. Kurssien sisällöt ja merkintätavat vaihtelevat laitoksittain, tietenkin, mutta ylipäätään jako on tuollainen.

Tänä aamuna alkoikin paikallisen valtio-opin laitoksella (politikwissenschaft) mielenkiintoiselta kuulostanut luentokurssi – monikulttuurisuus. Ensimmäinen luento käsitteli ihmistä, tieteenfilosofisesta näkökulmasta. Ihmeteltiin luentotauolla parin paikallisen kanssa, että miten tämä liittyy monikulttuurisuuteen. Se luento meni kyllä aika pahasti ohi korvien, eikä vastausta kysymykseemme tullut missään vaiheessa. Tyydyin kirjoittamaan muistiinpanoihini tärkeältä kuulostavia sanoja. Oli muuten fiksu olo, kun vieruskaveri yritti kurkkia, mitä olin kirjoittanut. Juu. Tuskaani ei yhtään lievitä se, että kurssilla on suullinen tentti.

Tuolla samalla luennolla kuulin aivan käsittämättömältä kuulostaneen keskustelun. Keskustelun kävivät vieressä istunut opiskelija ja luennoitsija. Opiskelija kysyi luennoitsijalta jonkin kysymyksen, en valitettavasti kuullut mitä. Luennoitsija vastasi: ”Tämä on luento (vorlesung = luento / vorlesen = lukea ääneen). Täällä ei kysytä kysymyksiä eikä keskustella. Täällä puhun minä ja te kuuntelette.” Kaveri vieressä oli aika ällistynyt vastauksesta ja kysyi: ”Mutta eikö yliopiston opetukseen nimenomaan kuulu, että opiskelijat esittävät kysymyksiä, oppivat perustelemaan kantansa ja keskustelevat asiasta?” Johon luennoitsija: ”Tämä on luento, jos haluatte keskustella, teidän täytyy valita seminaari tai kurssi. Luuletko, että minulla on aikaa puhua teidän kaikkien kanssa!?” Jeps.

Seuraavan luennon tunnelma oli paljon rennompi. Luokka ei edes ollut käytäviä myöten täynnä. Olin lähtenyt edeltävältä luennolta hyvissä ajoin, jotta löytäisin oikeaan saliin ja saisin istumapaikan. Luennoitsija tuli paikalle 20 minuuttia myöhässä. Pahasti itävaltalaisittain murtaen ja niin innostuneesti, että sylki lensi salin puoleen väliin asti, hän kertoi meille kapitalismin kriisistä ensimmäisen tasavallan Itävallassa. Onneksi hän tajusi edes lopettaa ajallaan. Minulla oli kova nälkä ja lähdin syömään.

Olen kyllä kuullut, että täällä on tapana aloittaa hitaasti. Hitaalta se tuntuukin. Jokainen luento, kurssi tai seminaari, jossa olen ollut, on ollut todella täynnä. Ensimmäinen tunti onkin yleensä käytetty yleisten asioiden käsittelyyn ja ilmoittautumislistan läpi lukuun. Tiistaina oli ensimmäinen tunti toisesta saksan kurssista – käytännöllisiä harjoituksia kieliopista vaihto-opiskelijoille. Luokassa oli yli 70 ihmistä, kun kurssille ilmoitettu maksimimäärä on 40. Tänään valtio-opin luentokurssilta poistui 30 ihmistä, koska eivät mahtuneet kurssille. Tämä kaikki johtuu täkäläisestä ilmoittautumisjärjestelmästä, opetustilojen pienuudesta ja tietenkin, rahasta. Sen tarkemmin en tiedä, enkä aio puhuakaan, korkeakoulurahoituksesta, mutta sähköisestä ilmoittautumisjärjestelmästä voisin mainita pari sanaa.

Järjestelmä toimii siis valtio-opin kohdalla siten, että jokaisella opiskelijalla on tietty määrä pisteitä käytettävissään. Kurssilistasta valitaan itselle tärkeimmät tai mielenkiintoisimmat kurssit ja pisteiden avulla painotetaan valittuja kursseja. Esimerkiksi minulla oli käytettävissä 2000 pistettä kandiopintoihin. Pystyin siis jakamaan tuhat pistettä toiselle kurssille ja tuhat toiselle. Lisäksi minulla oli maisteriopintoihin käytettävissä 1000 pistettä. Otin yhden kurssin, joten panostin siihen tuhat pistettä. Ei vaikeaa siis. No niin, luennoille ei tarvitse ilmoittautua, vain kursseille ja seminaareille. Ilmoittautumisaikaa oli kahdesta kolmeen viikkoa, jonka aikana valinnat tuli tehdä. Kursseille ei tulla valituksi ilmoittautumisajan mukaan järjestyksessä, vaan kuten ystäväni P asian ilmaisi: ”Käytännössä järjestelmä valitsee jonkin ihmeellisen kuvion kautta sinulle jotain kursseja.” Hyvällä tuurilla paikallinen opiskelija saa itselleen jotain kursseja, mutta voi jopa käydä niin ettei opiskelija pääse millekään kurssille. Vaihto-opiskelijan arki on toista. Jos kurssille ei valita ja sen haluaa ottaa, menee paikalle ja sanoo taikasanan: ERASMUS. Kurssien pitäjiä on ohjeistettu (lue: pakotettu) ottamaan kursseille kaikki vaihto-opiskelijat.

Tämä on siis tämänvuotinen systeemi. Viime vuonna käytössä oli preferenssijärjestys. Haluamat kurssit tuli siis laittaa järjestykseen, mille kurssille tahtoi eniten, toiseksi eniten jne. No toki, esimerkiksi historian laitos käyttää edelleen sähköisessä ilmoittautumisjärjestelmässään prefenssijärjestystä. Eli, kun minä esimerkiksi valitsin noiden valtio-opin kurssien lisäksi läjän historian kursseja, laitoin ne paremmuusjärjestykseen. Kätevää, eikö? No en nyt mitenkään väitä, että Turun Yliopiston ilmoittautumisjärjestelmä joillekin kursseille olisi mitenkään sujuvaa tai järkevää. Olenhan itsekin jonottanut kerran kolme ja puoli tuntia aamuyöllä kielikurssille. Saati Turun Kauppakorkeakoulun järjestelmä, joka kaatuu joka kerta, kun ilmoittautuminen alkaa. Joka tapauksessa vaihtareilla ei ole ongelmia, kurssien suhteen ainakaan.

Kun on tutustunut ihmisiin ja saanut kuulla heidän Wien tarinoitaan, voi vain todeta, että minulla on kaikki mennyt todella hyvin ja minulla on täällä hyvät oltavat. Puolen tunnin metromatka yliopistolle on alkanut muodostua jo puuduttavaksi, mutta Hercule Poirotin kuviot ovat nopeuttaneet mukavasti matkaa. Lisäksi se on aamuisin virittänyt minua kuuntelemaan ja puhumaan saksaa. Huomenna lähden käymään Bratislavassa. Wienistä on noin tunnin matka vieläkin halvemmille oluille – junalla tai bussilla.

Mistä Itävalta viikolla puhui?

2009-03-06T17:51:00.005+01:00

Itävalta on liittotasavalta, jonka osavaltioilla on suhteellisen paljon valtaa päättää osavaltion omista asioista. Esimerkiksi osavaltio voi itse päättää, koska se pitää osavaltiovaalinsa. Systeemi on siis ainakin siltä osin samankaltainen Saksan poliittisen järjestelmän kanssa. Saksa on tunnettu maana, jossa käytännössä on koko ajan vaalit – jossain osavaltiossa. Viime viikolla Itävallassa pidettiin kahdet osavaltiovaalit: Kärntenissä ja Salzburgissa. Jörg Haider oli kotoisin Kärntenistä.

Itävallan kohutuin ja kansainvälisesti tunnetuin puolue on BZÖ (Bündnis Zukunft Österreich = Itävallan tulevaisuuden liitto). BZÖ on Jörg Haiderin ja Ursula Haubnerin vuonna 2005 perustama puolue. Ilmeisesti homma meni niin, että Haider ja Haubner riitautuivat äärioikeistopuolue FPÖ:n (Freiheitliche Partei Österreichs = Itävallan vapauspuolue) enemmistön kanssa ja perustivat oman puolueen. Viime vuoden syksyllä pidetyissä (koko maan) liittovaltion vaaleissa FPÖ ja BZÖ saivat yhdessä noin 30 prosenttia annetuista äänistä. Tästä huolimatta suurimpana puolueena säilyi Itävallan sosiaalidemokraattinen puolue SPÖ (Sozialdemokratische Partei Österreichs). Vaikka Haider onkin jo edesmennyt, se ei estänyt BZÖ:ia saamasta isoa vaalivoittoa Kärntenissä.

Kärntenin osavaltion vaaleissa BZÖ sai 45 prosenttia annetuista äänistä! Joillain osavaltion alueilla kannatus oli jopa 55 prosenttia. Tiistain Österreicher oli hienosti asian ytimessä. Ei tietenkään varsinaisessa vaaleista kertovassa jutussa. Seuraavalla aukeamalla käsiteltiin Itävallan työttömyyttä ja vallitsevaa laskusuhdannetta. No suuri yllätys ei ollut löytää Kärnten työttömyystilastosta neljäntenä, vertailtaessa osavaltioiden työttömyysprosentteja toisiinsa. (Itävallassa on yhteensä 9 osavaltiota, joista Wien on väkiluvultaan suurin ja pinta-alaltaan pienin.).

Itävallassa oli tiistaina yhteensä 359 678 työtöntä, joista 30 prosenttia asui Kärntenin alueella. Viime vuoteen verrattaessa työttömyys on noussut 23 prosenttia. Pahimmin taantuma on kuitenkin iskenyt Oberösterreichin osavaltioon, jossa työttömiä on 44,2 prosenttia työikäisistä. Vertailun vuoksi tilaston alimpana on Wien, jonka työikäisistä vain 7,3 prosenttia on työttömänä. Oberösterreich on muistaakseni myös äärioikeiston kannatusaluetta. Muistaakseni.

Samassa työttömyyttä käsittelevässä jutussa oli myös eritelty eri ammattinimikkeiden sisäistä työttömyyttä. Pieniä poimintoja. Koneasentajista työttömänä oli 73%, rakennusmiehistä 72%, nostokurjen kuljettajista 60%, graafisista suunnittelijoista 23,8% sekä kellosepistä 11,8%. Mutta tilasto näytti myös mistä ammateista on pulaa. Muutamia poimintoja. Näyttelijöiden työttömyysprosentti oli miinuksella 10,8%, samaan tapaan juristien 9,0%, kansakoulunopettajien prosentti oli -24,1% ja eläinlääkärien –33,3%. Taantuma on siis tehnyt tuhojaan täällä Keski-Euroopassakin, mutta eläinlääkäreillä tuntuu riittävän töitä. Täällä on muuten todella paljon koiria, siis ihan virallisia lemmikkikoiria. Jonkin kuulemani arvion mukaan Itävallassa olisi yli 550 000 koiraa. Aika hyvin verrattuna 8,2 miljoonan ihmisen väkilukuun.

Puolueista vielä. Täällä ei muuten puhuta niinkään puolueiden nimillä, kuten Suomessa, vaan väreillä. Toivottavasti saan nyt nämä tähän tämän värisuoran oikein. Vihreät (GRÜNE = Itävallan vihreät) on luonnollisesti vihreitä ja sosiaalidemokraatit punaisia, mutta konservatiivit (ÖVP = Itävallan kansanpuolue) ovat mustia ja äärioikeisto sinisiä. BZÖ on oranssi. Näiden puolueiden lisäksi Itävallassa on ainakin myös liberaali puolue (LIF = Liberaali foorumi) ja kommunistinen puolue (KPÖ = Itävallan kommunistinen puolue) - värejä en osaa sanoa. Kertauksena suurimmat puolueet siis ovat punaiset, vihreät, mustat, oranssit ja siniset.

Olen tähän mennessä onnistunut ilmoittautumaan ja saamaan kaikki haluamani kurssit (4/8). Kaikista kursseista ei vielä ole tullut tietoja. Yksi kursseista tulee käsittelemään Itävallan poliittista järjestelmää. Tämä kirjoitus tulikin laadittua oikeastaan muutaman keskustelun paikallisten ja kämppiksen kanssa, tiistain Österreicherin ja wikipedian avulla. Täsmennän Itävallan poliittisen järjestelmän hienouksia sitten vaikka kurssin alkamisen myötä.

Ihmisiä ja nimiä

2009-03-04T22:05:00.004+01:00

On tainnut melkein viikko vierähtää siitä, kun kirjoittelin viimeksi. Viikonloppuna alkoi oikeastaan hulinat ja samalla myös vaihto-opiskelijoiden orientaatiot. Tänään olen tapellut alakerran pyykkikoneen kanssa. Yhdestä koneellisesta pyykkiä tuli hieman kallis, kun en onnistunut heti pääsemään koneen kanssa yhteisymmärrykseen. Kone varmaan kerää rahaa jotain matkaa varten – Porvooseen esimerkiksi.

Viikonlopun aikana olen tavannut varmaan satoja ihmisiä. Osaan siis kysyä suhteellisen sujuvasti kolmella kielellä (suomeksi, englanniksi ja saksaksi – ruotsia tai espanjaa en ole vielä onnistunut valikoimaani sekoittamaan): Mikä sinun nimesi on? Mistä olet kotoisin? Mistä sieltä? Mitä opiskelet? Missä asut? Sekä tietenkin osaan vastata edellä mainittuihin. Kuulin suhteellisen epävirallisesti, että Wienissä opiskelisi noin 4500 vaihto-opiskelijaa ympäri maailmaa. Olen ainakin tavannut ihmisiä Sloveniasta, Kroatiasta, Albaniasta, Ranskasta, Portugalista, Venäjältä, Espanjasta, Italiasta, Saksasta, Hollannista, Belgiasta, Unkarista, Puolasta, Englannista, Uudesta-Seelannista, Australiasta, Yhdysvalloista, Islannista, Norjasta ja Ruotsista, mutta huomattava enemmistö on Suomesta. Tästä kansalaisuuksien kirjosta ainakin kaksi kolmasosaa on naisia. Teoria. Ei oma, mutta toimiva. Pieninä tytöt katsovat Sissi-elokuvia ja ihailevat niiden pukuloistoa. Samalla, he ehdollistuvat Itävaltaan ja Wieniin. Vaihdon tullessa konkreettisesti, naiset valitsevat alitajuisesti vaihtokohteekseen Wienin. Tietämättään miksi, he valitsevat Wienin, koska se tuntuu hyvältä. Teoria päättyy.

Olen itse nähnyt elämässäni yhden Sissi-elokuvan, yläasteella. En oikein ymmärtänyt, että mikä siinä opettajaa (huom. naispuolinen) viehätti. Oli se kuitenkin ilmeisesti niin hyvä, että sitä piti koko lukuvuosi hehkuttaa.

Lauantai-ilta oli erityisen mainittava. H:n talossa, jossa myös asuu pelkkiä vaihto-opiskelijoita, pidettiin kansainvälinen illallinen. Kavereita sai myös kutsua, joten minäkin pääsin osallistumaan. Kansainvälisen illallisen idea on kovin toimiva ja yksinkertainen. Jokainen, joka haluaa osallistua, tuo mukanaan oman maansa ruokaa tai juomaa, tekee tai ostaa siis. Tarjolla oli ainakin vodkaa ja suolakurkkuja Venäjältä, pastaa Italiasta, Tortillaa Espanjasta, riisivanukasta Islannista sekä salmiakkia ja munavoita Suomesta. Aika stereotypioilla siis mentiin… Ruoka oli kaikin puolin hyvää ja ihmisillä oli hauskaa. Ilmeisesti ainakin siihen asti, kun ”johtaja” tuli paikalle. No, itse olin jo poistunut paikalta, mutta välitin osanottoni järjestäjille.

Ainakin yhdestä asiasta saan olla vanhemmilleni kiitollinen. Nimittäin etunimen valinnasta. (Terveisiä, kaikki hyvin täällä.) Sukunimeäni nyt en täkäläisille edes yritä sanoa. Asia selkeni minulle viimeistään lauantaina: Arling, Agnar, Illrjin, Tsaja ja ne muut joiden nimiä en muista, en alunperinkään kuullut oikein ja ne joiden nimiä en tajunnut ollenkaan.

Täällä maailmalla Suomi tunnetaan muuten urheilijoistaan. Metrossa ollut metsienmies halusi puhua kanssani suomalaisista autourheilijoista, kuten eräs hollantilainen opiskelijakin. Hakkiinen, Raikoenen, Koevalaenen… Venäläinen opiskelija keskusteli kanssani hiihtäjistä ja slovenialainen tyttö oli ihastunut suomalaisen joukkuevoimisteluun. Täytyy myöntää, että hän hieman ihmetteli, miten paljon naisten joukkuevoimistelusta tiesin. Tästä täytyykin kiittää naispuolisia kavereitani Suomessa. Urheilun tuntemuksesta innostuneena päätin aloittaa uuden urheilulajin. Nimittäin Ultimaten. Universitätsportinstitut Wien tarjoaa erilaisia urheilulajeja opiskelijoille huokeaan hintaan. Tarjolla on kaikkea, mitä oikeastaan voi kuvitella. Myös sellaisia lajeja, jotka hädin tuskin edes ovat urheilua, kuten pöytäjalkapallo, footbag ja pantomiimi. Täsmennetään muuten nyt tässä, että valitsemani ultimate, ei ole tätä nykyä yleistynyt ultimate fighting, vaan eräänlainen joukkueurheilulaji, jossa heitetään frisbeetä - näin lyhyesti. Eli, ei huolta.

Saksan kielen kanssa katson edistyneeni tasolle huono vaihtarisaksa (HV1). Pystyn siis kysymään ja vastaamaan vielä aika yksinkertaisesti. Yli minuutin ja kolmenkymmenen sekuntin dialogi tuntuu mahdottomalta. Olen kuitenkin ilokseni havainnut ymmärtäväni yllättävän hyvin saksaa. Sanat ovat siis päässä, mutta eivät tule vielä ulos suusta. Mutta nyt lähden hakemaan pyykit kuivurista, että pääsen suihkuun. Yksi pyyhe – ei onnea. Bis Bald!

Virheitä tekevä virkamies

2009-02-27T13:23:00.005+01:00

Olen kuullut Itävallan byrokratiasta kaikenlaisia kauhutarinoita. Tähän mennessä asiat eivät kuitenkaan ole olleet kovin hankalia ja paperiasioiden hoitaminen on ollut suhteellisen vaivatonta. Suurin piirtein samanlaista kuin Suomessa eli suurin piirtein järkevää.

Entisen valtion, Itävalta-Unkarin, byrokratia oli maailman kuulua. Muutamia yksittäisiä esimerkkejä. Hallintokieli oli saksa, vaikka suurin osa kansalaisista puhui muuta kieltä. Virastoissa siis täytyi hoitaa asiansa saksaksi. Samalla tavalla armeijan komentokieli oli saksa, koska armeijan upseerit (noin 10% koko armeijasta) puhuivat saksaa. Ja sitten huipennus. Tavallisen ihmisen veroilmoitus kiersi parhaimmillaan 23 eri virkamiehen kautta!

Nykyään, jos Euroopan unionin kansalainen asuu jossain toisessa EU-maassa yli kolme kuukautta, täytyy tehdä maahanmuuttoilmoitus. Täytyy -sanan tilalle voisi vaihtaa tietenkin jonkin muunkin, sillä esimerkiksi iso osa vaihto-opiskelijoista ei ilmoitusta edes tee. Enkä kyllä ihmettelekään. Wienissä kyseinen virasto sijaitsee kaupungin koillisosassa noin puolen tunnin metromatkan päässä keskustasta. Tämä siis tarkoittaa Simmeringiltä noin tunnin matkaa metrolla. Virasto on auki arkisin 8-12 sekä sen lisäksi torstaisin 15.30-17.30. Ilmoituksen jättäminen maksaa noin 30 euroa ja siinä pitää todistaa (orig+kopio) muun muassa opiskeluoikeus, sairasvakuutus ja varallisuus! Ilmoituksen tekemisestä käytännössä ei aiheudu mitään hyötyä, ainakaan opiskelijalle Suomesta.

No, päätettiin H:n kanssa kuitenkin tehdä pieni päiväretki virastoon ja samalla hoitaa asiat virallisesti. Näin tulevana byrokraatin alkuna, on sitten hyvä muistella aikaa Itävallan byrokratian aallonharjalla, kun itse istuu pöydän toisella puolella selittämässä, että ”Ei. Ei se käy. Meillä on täällä sääntöjä, eikä päätöksiä voida tehdä nyt. Tiedätkö kuinka paljon töitä mulla on?” Ajankohdaksi valittiin opiskelijaystävällinen torstai 15.30-17.30.

Jono oli ulos asti. Turkkilaisia, intialaisia, venäläisiä, lapsia, teinejä, perheitä, vanhuksia ja kaksi valkonaamaista suomalaista opiskelijaa. Ala-aulan tiskiltä sai lapun, jossa luki mihin kerrokseen ja mihin odotustilaan tuli mennä. Kerros numero kuusi ja odotusaula F. Vuoronumero 129. H:n vuoronumero oli 128, mutta minut pyydettiin ensin sisälle. Selitin asiani ja nainen otti noin kymmensivuisen kopionipun kädestäni ja pyysi passin. Muita originaaleja ei tarvinnut näyttää. Hän alkoi näpyttelemään tietojani koneelle. Kahden minuutin päästä hän antoi minulle lapun ja sanoi, että käy maksamassa kassalla ja tule takaisin. Kävin ja tulin. Sain todistuksen ja olen virallisesti maassa.

H:n kohtalosta ei voi sanoa samaa. H oli päässyt viereiseen huoneeseen heti minun jälkeeni. Virkailija oli ottanut H:lta lapun, skannannut passin ja sanonut: ”Saat kutsukirjeen kotiisi, jonka jälkeen voit tulla maksamaan sen tänne. Täällä sinun ei tarvitse tulla kenenkään virkailijan vastaanotolle, vaan voit odotella, että joku huutaa ja pyytää luokseen maksamaan.” Huomattavaa on, että sitä ei voi maksaa missään muualla kuin kyseisessä virastossa – tunnin matkan päästä kämpiltä.

H oli jonkin verran äimistynyt, kun kuuli, että minä olin saanut jo maksaa. Hän kävi kysymässä sitä samalta virkailijalta. Virkailija vastasi: ”Ystäväsi kohdalla tehtiin virhe. Opiskelijoiden hakemuksia ei koskaan käsitellä heti. Etkö ymmärrä kuinka monta hakemusta tänne tulee päivittäin?” Jeps. Sama hakemus ja samanlainen ihminen (byroon näkökulmasta) – ainoana erona yksi 30 senttiä paksu väliseinä. Olin kyllä itse tyytyväinen, ettei kyseisessä virastossa tarvitse enää käydä. H oli vihainen.

En siis käynytkään eläintarhassa, mutta näemmä tuosta virastokäynnistäkin saatiin kehiteltyä aikamoinen spektaakkeli. Metrossa kaupunkiin takaisin tullessa H:kin pystyi jo nauramaan asialle. Minun osalta on nyt kaikki suurimmat viralliset paperihommat tehtynä. Nyt enää jäänkin odottamaan, mitä kursseja yliopiston sähköinen ilmoittautumisjärjestelmä (laitoksen henkilökunnan käyttämät sanat järjestelmästä: huono, outo, kauhea, hirveä ja kamala) minulle suo.

Haudanvakava (alakulovaroitus!)

2009-02-24T23:27:00.007+01:00

”On aivan sama, minne kuljet ratsumies
On aivan sama, missä päättyy elon ties
Kuihtuu kauneimmatkin ruusut, henkii syksy kuolemaa
Yö kerran kulkijalle levon lahjoittaa.”*

Joskus on hyvä katsoa karttaa. Huomasin, että asun lähellä Wienin keskushautausmaata (Zentralfriedhof). Maanantaina tein pienen kävelyretken sinne. Siitä ei kuitenkaan tullut mikään kevyt iltapäiväkävely.

Wienin hautausmaalla on yli 2,5 miljoonaa hautaa. Se on jaettu eri lohkoihin. Esimerkiksi juutalaisilla ja muslimeilla on omat hautausmaansa, mutta myös historiallisilla henkilöillä ja viihdetaiteilijoille, kuten näyttelijöillä, on omansa. Hautausmaalle on haudattu muun muassa Itävallan liittotasavallan presidentit, säveltäjiä (Beethoven, Brahms, Schubert, Strauss) ja Falco. Lisäksi hautuumaalta löytyy lukuisia muistomerkkejä. Matkaoppaan mukaan paras tapa hautausmaahan on tutustua bussilla. Just.

”…hän sekoitti myrkyn lempijuomaansa, mutta huomatkaa, hän oli pelkuri, eikä ottanut sitä. Ei siis ollut sattumaa, että hän liukastui saippuaan, löi päänsä ja hukkui. Sen teki kuolemanvietti.”** Ilma oli taasen kolea ja sadetta enteilevä. Tunnelma hautausmaalla oli kummallinen. Tunnelma tuntui vapaalta, mikä tuntui oudolta. Sen varmaan aiheutti se, että paikka on niin valtava. Mutta paikoin tunnelma oli jopa karmiva - pahempi kuin hautausmailla yleensä. Ehkä en ollut osannut asennoitua oikein. Olin turisti ja kamera kädessä. Jos hautausmaa on turistikohde, on se vähän outoa.

Keskellä hautausmaata on kirkko (Dr. Karl-Lueger-Kirche). Kirkon jälkeen, kävelytien varressa, on vasemmalla puolella vuosina 1941-1945 kaatuneiden neuvostosotilaiden haudat ja muistomerkki. Kukat muistomerkillä olivat varsin tuoreita. Korppeja lenteli hautojen yläpuolella. Mies kysyi: ”Mitä kuvaat?” Juttelimme hetken ja kysyin missä maailmansotien muistomerkit ovat, vaikka hyvin tiesin niiden paikat. Jatkoin matkaa.

”Yötä myöten juostuna on kaivettua hautaa
kohti paikkaa vakavaa
Vihellyksen jälkeen ei kai enää avosaumaa
pysty kokoon parsimaan
Siellä juoksen itsekin mukanani äidin eväät
sekä neuvot naapurin
Puulta puulle edeten pitää elämästään kiinni
vahva käsi sankarin
nuori mies nimetön”***

Ensimmäisen maailmansodan muistomerkki sijaitsee aivan hautausmaan toisella puolella (pääsisäänkäynnistä katsoen). Se on aivan tien päässä, hyvin keskeisellä paikalla. Vaikuttava. Otin muutaman kuvan ja luin tekstit.

Juuri, kun olin päässyt hautausmaan aivan toiseen päähän, alkoi tulla vettä. Jäistä loskan tihkua, itse asiassa. Jatkoin kuitenkin matkaa kohti hautausmaan itäistä kulmaa, jossa sijaitsee toisessa maailmansodassa kuolleiden haudat. Muistomerkki oli karu: metallinen risti, jonka ympärillä oli kaatuneiden sotilaiden ”hautaristejä.” Hautoja oli vieri vieressä ja lukuisia. Käännyin takaisin ja kohti pääporttia.

Järkyttävin osuus hautausmaasta. Lasten hautausmaa. Tässä vaiheessa ei ollut enää hyvä olla. Muistomerkki natsien ihmiskokeissa kuolleille lapsille. Päätin, että päivä oli tässä ja lähdin kämpille. Hyräilin päässäni: ”Meillä silta huojuu ilman vartijaa lailla iättömän uskon. Ei sitä käydä ilman ,että pelottaa, ei käydä jälkeen iltaruskon. Sinä kuljet miten katsot, katsot kuinka kuljen; kuljet pois kun täällä ei tarjota kuin muistoja, seppeleitä, vaan eipä enkeleitä käy kanssamme kulkemaan huojuvaa siltaa.”

Minulla on kuitenkin kaikki ihan hyvin. Älkää huoliko. En ihan arvannut, että hautuumaareissusta tulisi noin... noin... alakuloinen. Tosin viimeisenä parina päivänä olen koti-ikävääni kuunnellut jonkin verran Viikatetta, joka ei toki ole tunnettu kovin hilpeistä sanoituksista. Toivotaan, että seuraavaksi keksin käydä jossain iloisemmassa paikassa, vaikka eläintarhassa. Täällä muuten on sellainen!

________________________________________
* On aivan sama – vermlantilainen ratsumieslaulu
**Mika Waltari(/Matti Kassila): Komisario Palmun erehdys (mukaillen)
***K.Viikate: Nuori mies nimetön
****K.Viikate: Ei enkeleitä

Hehkuviiniä raatihuoneella ja muutama schnitzel

2009-02-22T23:13:00.003+01:00

Rakennusmies. Yliopiston päärakennus on valtava, sokkeloinen ja tyyliltään hieman toista maata kuin vastaava Turussa. Yliopiston kansainvälisen keskuksen toimistossa nuori tyttö kysyi nimeäni. Samalla, kun olin avannut suuni pöydän toiselta puolelta kuului huuto: ”Säkin olet Suomesta.” Hauska sattuma. H oli myös tullut kevääksi vaihtoon Wieniin. Juttelimme hetken ja lähdin postiin maksamaan opiskelijakorttimaksua.

Kävelin postista keskustaan Stephansplatzille, jossa sijaitsee Wienin kuuluisin kirkko Stephansdom. Aukio oli täynnä poliiseja, ambulansseja, paloautoja ja pelastustyöntekijöitä. Suurin osa aukiosta oli rajattu pelastushelikopterin laskeutumisalueeksi. Ihmisiä oli kerääntynyt katsomaan, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan aavistustakaan mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä luin lehdestä, että kirkon rakennustelineiltä (kirkkoa kunnostetaan parhaillaan) oli tippunut rakennusmies, joka myöhemmin oli menehtynyt sairaalassa. Rakennusmies oli 16-vuotias.

Paki. Torstaiksi sovin tapaamisen P:n kanssa. Tapasimme yliopistolla, josta menimme lounaalle pakistanilaisravintolaan. Ravintolan toimintaidea on nerokkaan yksinkertainen ja ymmärrettävästi opiskelijoiden suosiossa. P tokaisi minulle: ”You can eat all you want and pay all you want.” Mahtavaa. Yleensä P maksaa pitäjälle neljästä viiteen euroa. Kysymys on siis siitä, kuinka paljon ruuasta pitää ja palvelua arvostaa. Maksoin neljä, mutta enemmänkin olisin voinut. Ruoka ja palvelu olivat erinomaista. Paki on muuten paikallisten nimitys pakistanilaisesta. Sitä en tiedä, kuinka hurmaavana pakit itse nimitystä pitävät.

Lounaan jälkeen P kierrätti minua kaupungilla ja esitteli muun muassa politiikan tutkimuksen laitoksen. Sain kuulla mielenkiintoisia juttuja Wienin keskikaupungista. Muun muassa tarinan, miksi Stephansdomin toinen torni on matalampi sekä sen, että Wienin yhden ostoskadun - Graben - tilalla on aikaisemmin ollut vallihauta (das Grab = hauta). Kaupunki tuntuu olevan täynnä historiaa ja kertomuksia.

Pohjoistorni. Rakennusmestari Hans Puchsbaum oli huolissaan. Kirkon pohjoistornin rakennustyöt eivät edistyneet oletettua vauhtia. Stressi ja huolet vainosivat miestä. Yhtenä päivänä piru ilmestyi hänelle ja ehdotti, että hän tekisi tornin valmiiksi. Hans ja piru tekivät sopimuksen. Piru valmistaisi kirkon tornin valmiiksi, mutta Hans ei saisi koskaan lausua minkään pyhimyksen nimeä. Eräänä päivänä Hansin vaimo vieraili rakennuksilla ja Hans kutsui vaimoaan: Maria! Hans menetti sielunsa ja henkensä. Tämän takia kirkon pohjoistorni on edelleen etelätornia puolet lyhyempi.

Kleptomaani. Sää Wienissä ei ole ollut kovinkaan hyvä viimeisen viikon aikana. Yhtään päivää ei ole kulunut jolloin ei olisi satanut lunta, loskaa tai vettä. Ulkoilu on siten ollut vähän siinä ja siinä. Perjantaina päätinkin sijoittaa tekstin ymmärtämiseen. Ostin Agatha Christien Kleptomaanin. Siinä Hercule Poirot pyrkii ratkaisemaan opiskelija-asuntolassa(huom!) katoavien tavaroiden mysteeriä. Saksaksi. Natürlich!

Hehkuviiniä raatihuoneella. Sovittiin H:n kanssa lauantaiksi keskustakierros. Raatihuoneen (Rathaus) edustalle oli tehty tekojää ja luistelurata. Tarjolla oli hehkuviiniä ja muita virvokkeita. Otimme hehkuviinit, pällistelimme luistelijoita ja ihailimme raatihuonetta. Wienin kierros jatkui kohti Maria Hilfer Strassea, joka on tunnettu ostoskatu. Maria Hilfer Strasselta kääntyy pieni sivukatu, Neubaugasse. Kadussa ei sinänsä ja tietääkseni ole mitään erikoista. Pieni lähes huomaamaton ravintola on kuitenkin mainitsemisen arvoinen – Schnitzelwirt. Ravintolasta nimensä mukaan saa schnitzeliä. Tilasin tavallisen wiener schnitzelin ja ranskalaisia. Lautasella, joka tuotiin eteeni, oli kaksi noin naaman kokoista leikettä ja viereen kulho ranskalaisia. Palan painikkeeksi vielä hiukan weissen bieriä. Ah! Koko päivänä ei tarvinnut syödä enää mitään. Sitten kahville Havelkaan, kääntyminen Schwedenplatsilla ja iltakahvi Starbucksilta. Päivä ja voimat olivat lopussa.

Pääkaupunkilaiset. Itävallassa pelataan jääkiekkoa. Lauantai-iltana kämppikseni tuli kotiin ja kysyi: ”Hei, onko sulla mitään huomenna? Mennäänkö katsomaan jääkiekkoa?” No eihän mulla mitään ollut. Olen yleensä käynyt kerran vuodessa katsomassa jääkiekkoa. Ei siis voi sanoa, että olisin mitenkään jääkiekon ystävä, mutta urheilun katsominen on vain harvoin tylsää(pois lukien tennis, golf ja tour de france). En kuitenkaan ihan arvannut, että tämän vuoden pelin kävisin katsomassa Wienissä. Vienna Capitals pelaa tällä hetkellä neljännesvälieriä Graz 99ers:iä vastaan. Joukkueiden nimet aiheuttavat jonkin verran hilpeyttä. Toisella nimi on omaperäisesti varastettu ja toisen kohdalla mietittiin, että tarkoittaakohan 99 joukkueennimessä perustamisvuotta? Illan pelin jälkeen voitot ovat 2-1 capitalseille. Paras seitsemästä voittakoon. Capseissa (niin kuin fanit capitalsia kutsuvat) muuten pelaa yksi suomalainen: Juha Riihijärvi. 39-vuotiaana Riihijärvi pelaa capsien ykkösketjussa.

Wienin jäähalli sijaitsee Tonavan toisella puolella, mutta kätevästi metroaseman vieressä. Halli on pieni, mutta kaikin puolin riittävä. Capsien kotisivut ilmoittavat halliin mahtuvan 4300 katsojaa, mutta siihen en kyllä ihan usko. Halli oli tänään täynnä ja tunnelma oli hyvä. Itse kiekko, jos nyt osaan sitä yhtään arvioida, hidasta ja löysän oloista, helppoja maaleja, vähän rikkeitä ja vähän tunnetta. Mutta tulihan nähtyä ja pakko myöntää, että huonompaa odotin ja huonompaa olen nähnyt. Schnitzelsemmel kainaloon ja kotiin.

Jee. Saksa kielen (nimenomaan puhumisen) kanssa ollaan tasolla turistisaksa 2 (T2). Tilaaminen ja lyhyet lauseet tulevat suusta ulos, mutta pidempään dialogiin en ole kyennyt. Eikä kyllä ole ollut tilaisuuttakaan. Ehkä osansa tekee se, ettei paikallista saksaa oikein ymmärrä. Ihme mongerrusta. Tuntuu siltä, että tällä hetkellä palloilee kolmen kielen – suomen, saksan ja englannin – kanssa. Välillä ne tulee kaikki suusta samaan aikaan. Ihan omia lemppareita ovat luettelot - kuten political science und contemporary history und business – sekä saksalaisen Jaan (kyllä) ja englantilaisen Yeah (kyllä, toki) yhdistelmä – Jee.

Että sellaista täällä... Ensimmäinen viikko on siis takana ja odotan jo melkein innolla, että koulu alkaisi.

"Rise and fall"

2009-02-17T21:42:00.004+01:00

"Aivan aluksi haluan kiittää..." en sosialistidemokraattista puoluetta vaan kaikkia ihmisiä, jotka ovat tsempanneet lähtemään ja tarjonneet apua pyörän keksimisessä. Kiitos.

Tällä hetkellä olo on kovin uninen, mikä johtuu huonosti nukutuista matkoista. Bussissa, matkalla lentokentälle sain nukuttua tunnin ja olo itse kentällä oli höperöinen ja unenpuutteen pöpperöinen. Pakkaamiseen ei oikein tullut keskityttyä ja se kostautui (lievänä) ylipainona lähtöselvityksessä. "Penaltia, penaltia." Lentokentältä vielä muutamat mailit ja sitten koneeseen.

Olin siis kovin hämmentyneessä olotilassa, kun astuin koneeseen. Eikä ainoastaan sen takia, että olo oli surullinen. Koneessa soitettiin imelää musiikkia. Pieniltä näytöiltä näkyi kuva lentokoneesta, joka liiteli vuorten yllä. Biisin nimi tuli ruutuun "Graig David: Rise and fall." Olin siis halpalentoyhtiön koneessa, jossa soitettiin biisiä nousu ja tuho - ennen lähtöä. Toivoin, että pääsisin ehjin nahoin edes Düsseldorfiin.

Seuraava biisi ei ollut sen parempi. "I`m leaving you for the last time baby..." Olin ihan sekaisin. Nauroin ja itkin - päässäni tosin. No onneksi ehdittiin kuulemaan vielä kolmaskin kappale. Sen esitti Ronan Keating... Todellinen "mindfuck" oli siis käynnissä. Oloani ei helpottanut vieressäni ollut silmin nähden hermostunut mieshenkilö. Onneksi sain unta ja nukuin koko matkan. Düsselissä vaihto ja taas taju pois koko matkaksi.

Olin suunnitellut, että tulen junalla kentältä Wienin keskusasemalle, jonne jätän laukkuni siksi aikaa, kun haen asunnon avaimet. Asema oli remontissa eikä laukkuja saanut minnekään. Lähimmät säilytystilat olivat muutaman metropysäkin päässä. Kikkailuksi meni sekin. Sain laukut piiloon ja lähdin kohti Wienin keskustaa. Nousin metroasemalta maan pinnalle ja näin Wienin ensimmäistä kertaa. Suurkaupungin syleillessä minulla oli tunne kuin olisi tullut Turkuun: Räntää, lunta, ja vettä vaakatasossa. Tuuli oli kuin airistolla. Pipo meni päähän, eikä talvitakkia tullut turhaan otettua mukaan. Pienen kävelyn ja ruokailun jälkeen kävin hakemassa avaimet ja laukut ja lähdin kohti uutta asuntoani Simmeringillä.

Jos Wieniä vertaisi Turkuun, asuisin Piikkiössä. Noin siis välimatkallisesti. Simmering on aika kaukana keskustasta, mutta hyvien kulkuyhteyksien päässä. Tältä alueelta löytyy kaikki tarvittava - noin ensimmäisellä silmäyksellä. Talo ja kämppä, jossa asun ovat siistejä. Ei kotiin verrattavia, mutta hyviä. Talo on rakennettu 2005 ja asunnon siivous kuuluu vuokraan. Asun suomalaisen kämppiksen kanssa. Jaamme kahdestaan keittiön, vessan ja suihkun. Molemmilla on oma 15-20 neliön huone. Testasin heti ruuantekovälineet ja tein pussipastaa. mmmm. Nettiäkään ei tarvinnut odotella, se odotti minua valmiina.

Sellainen oli suurin piirtein ensimmäinen päivä ja nyt painun nukkumaan. Vielä ei ole kuvia, mutta lupaan niitä tänne laittaa. Ai niin... Näin tänään hienon mainoksen. Siinä ravintola tarjosi punssia ja hehkuviiniä - to go. Luentolatte väistyköön...

Ennen alkua

2009-02-10T19:49:00.001+01:00

Vihdoinkin on koittanut lähdön hetki. Vuosi sitten haettu vaihtopaikka konkretisoituu viikon sisällä. Timo Armas lähtee Wieniin. Sain tietää saaneeni vaihtopaikan toukokuussa ja siitä asti olen tehnyt suunnitelmia tämän kevään varalle. Kaiken pitäisikin olla järjestyksessä ja maanantaina tulisi pakata matkalaukku. Tiistaina 17.2. klo 6.30 starttaa lento kohti Wieniä.

Jos haluatte tietää, miksi valitsin Wienin vaihtopaikaksi, en osaa teille tarkasti vastata. Vaihtohakemukseen raapustin ykkössijalle Wienin ja kakkoseksi Münsterin. Pääsin Wieniin. Tarkemmin Wienin Yliopistoon. Perimmäinen syy ylipäätään vaihtoon lähtemiselle oli kieli. Haluan oppia puhumaan saksaa. Kuulinkin, että Wienissä tulee helposti ymmärretyksi. Toista on wieniläisten ymmärtäminen. ”Se on kauheaa”, totesi viikonloppuna tapaamani wieniläinen paikallisten tavasta puhua.

Voi siis olla, että ensimmäiset kuukaudet olen ihan hiljaa. Tai sitten yritän pärjäillä vaihtarienglannilla. Käsite vaihtarienglanti ei varmaankaan ole kaikille tuttu. Edellissyksynä, tullessani Tampereelta, tapasin junassa kaksi espanjalaista vaihto-opiskelijaa, joiden kanssa päädyin juttelemaan niitä näitä. Keskustelun aikana toinen heistä kertoi englannin kielensä huonontuneen Suomessa olon aikana. Kysyin häneltä miksi ja hän vastasi: ”Koska suomea on mahdotonta oppia lyhyen vaihdon aikana, kaikki puhuvat englantia. Kaikki eivät kuitenkaan osaa puhua kunnolla englantia (esim. ranskalaiset), joten kieli on yksinkertaista ja tökeröä.” Hän kertoi myös olleensa aiemmin vaihdossa englannissa ja arveli puhuneensa aikaisemmin parempaa englantia. Oli hienoa istua häntä vastapäätä eilisen huomisessa olotilassa yrittäen avata keskustelua omalla rallienglannilla(tämän käsitteen te kyllä tunnette) . Hieno ihminen. Vaihtarienglanti on universaali kieli, jota puhutaan kaikkien vaihto-opiskelijoiden keskuudessa ympäri maapalloa. Riippuen porukasta englannin taso on korkea tai sitten todella alhainen.

Tarkoituksena olisi puhua mahdollisimman paljon saksaa. Saa nähdä miten käy. Riippuu myös varmaan aika paljon kämppiksistä. Niin tosiaan… asunto. Mulla on Wienissä kaksi asuntoa! Hah. Ensimmäiset kaksi ja puoli kuukautta asun toisessa ja jälkimmäiset kaksi ja puoli toisessa asunnossa. Muuttaminen on sitten niin kivaa. Välimatkaa näillä asunnoilla on noin seitsemisen kilometriä. Onneksi asunnot ovat kalustettuja, joten ei tarvitse raahata kuin vaatteet ja itsensä. Ainoa huono juttu on se, että kämppikset myös vaihtuu. Tosin varusmiespalveluksen muistaen muutto voi olla aika hyväkin juttu.

Blogin otsikko ”Oppivuodet Wienissä” viittaa edesmenneen saksalaisen poliitikon kirjaan, mutta siihen viittaukset loppuvatkin. Oikeastaan kirjan luvun otsikko on ”ahdinko- ja oppivuodet Wienissä”. Tarkoituksenani ei ole katsoa taaksepäin, kuten hän. Eikä ahdinko olisi edes oikea sana kuvaamaan tulevaa. Tarkoituksenani ei myöskään ole pyrkiä Wienin taidekouluun (tai jos pyrin, pääsen sisälle), enkä sen jälkeen muuta Ruotsiin eikä tarkoituksenani ole valloittaa Eurooppaa, kuten yksi ystävistäni ehdotti. Lähden Wieniin opiskelemaan ja katsomaan ympärilleni - tarkoituksenani oppia puhumaan saksaa.

Kaikki tarvittava on nyt suurin piirtein tehty. Wienissä on katto pään päällä ja muutama tuttu. Olen yrittänyt varautua kaikkeen tai ainakin olen tehnyt kaiken ajoissa. Luullakseni. Mutta yksi asia mihin ei ole pystynyt varautumaan eikä vielä pysty ajattelemaan, on ikävä. Tulee ikävä.

”I'm miles from where you are
I lay down on the cold ground
I, I pray that something picks me up
and sets me down in your warm arms.”
- Snow Patrol: Set the fire to the third bar