Viimeisen kuun stressiä

Kiinnostus blogia ja kirjoittamista kohtaan ei ole laskenut. Aika tuntuu vain olevan kortilla. Aina näitä selityksiä… selityksiä, selityksiä…

Muutamia juttuja on jäänyt kertomatta. Olen nyt asunut kuukauden uudessa kämpässä, uuden kämppiksen kanssa ja mikä hienointa lähempänä kaupunkia. Kämppä on tismalleen, mutta ei pilkulleen, samanlainen kuin aikaisempikin. Edelleen on täysin pimennossa se, miksi jouduin muuttamaan. No, en valita. Puolen tunnin sijasta, nyt matka yliopistolle kestää ainoastaan kymmenen minuuttia. Huvipuistokin on ihan vieressä. Jeps.

Kämppis on mukava ja paljon poissa. Tekee hyvää. Suurimpia kulttuurien kolahduksia ei ole ollut, vaikka I onkin kotoisin Teellä alkavasta maasta. Maa, joka on EU:n kysymyslistalla numero 1. Itse asiassa I taisi eilen mainita, että olen hänen kymmenestä kämppiksestään paras, mutta taisi tarkoittaa, että opiskelen ja olen hiljaa eniten. Pah. Kesäkuu näyttäköön karvansa.
Sen suuremmin ei toukokuussa ole mitään huikeita tapahtunut. Pikku hiljaa on ollut pakko aktivoitua ja alkaa tekemään koulujuttuja. Kevyet neljä paperia pitäisi palauttaa ja viimeisellä viikolla olisi neljä tenttiä. Motivointi on suunnattoman helppoa, kun ulkona paistaa aurinko ja lämpöä on keskimäärin 25 astetta.

Muutama viikonloppu sitten tuli korkattua Kiinassa teetetyt puku ja valkoinen paita. Paikallinen ystäväni P kutsui minut käymään itävaltalaisissa tanssiaisissa. Tanssiaiset (der Ball) järjestettiin erään koulun toimesta Wiener Neustadtissa. Matkaan lähti myös suomalainen H. Kyseessä on siis perijuurin itävaltalainen vapaa-ajan viettotapa. Perinne taitaa tulla Wienin tanssivasta konferenssista. Nykyään koulut järjestävät muun muassa tanssiaisia kerätäkseen rahaa.

Timoarmaan tanssitaidoissa ei ole kehumista. Oikeastaan voidaan puhua ”parkettien partavaahdosta” kuin mistään terävästä. Pari tanssia tuli kuitenkin tanhuttua, joista yksi oli perinteinen wiener-valssi. No, tunnelmasta tuli nautittua sitäkin enemmän.
Paikka oli hieno. Vähän kuin VPK:n talo Turussa, mutta potenssiin (noin) kolme. Ihmisiä oli paljon ja kaiken ikäisiä. Oli hieno huomata, ettei tanssilattia täyttynyt pelkästään vanhuksista, vaan nuoret olivat kovin innokkaasti tanssimassa. Koko illan soi musiikki. Välillä perinteisempää kunnon orkesterin ( jouset, torvet ja systeemit) voimin ja välillä rokin poikasta, tunnelmallista Sinatra-osastoa ja austro-poppia. Tanssiaisten jälkeen Wienes Neustadtin yöelämään ja aamun ensimmäisellä junalla kotiin nukkumaan.

Nyt ja tässä Helluntailoman aikana (maanantai ja tiistai vapaita) olen saanut aikaiseksi kaksi paperia. Yhden kaksikymmentäsivuisen ja yhden kuusisivuisen. Edessä on vielä neli- ja kolmesivuinen. Syy paperien kiirehtimiseen on ilmeinen. Ensi viikonloppuna Timoarmas käy valtaamassa Nürnbergin ja laittaa jalalla koreasti Rock im Parkissa. Seuraavana viikonloppuna Wienin valloittaa akseli M ja P. Juhannusviikonloppuna Wienissä majaa pitää M ja M ja kesäkuun viimeisenä viikonloppuna paikalle tulee töitä pakoileva M. Paljon ämmiä, eikä yhtään ämmää. Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna onkin sitten aika tulla takaisin Suomeen.

Eli pahoin pelkään, että kirjoittelu tänne blogiin vähenee entisestään. Yritetään kuitenkin jossain vaiheessa… ehtiä….

Lättyä pussiin, hä!

Suomalainen mies katsoo jääkiekkoa. Ainakin mies seuraa jääkiekon MM-kisoja. Tänä vuonna jääkiekon MM-kisat järjesti Sveitsi. Sveitsi on yksi Itävallan rajanaapureista.

Olin tutustunut kahteen suomalaiseen miehenalkuun L:iin ja P:aan jo huhtikuun alussa. L ja P ovat kovia jääkiekkofaneja. L on joskus pelannutkin ja lopettanut samoihin aikoihin kuin minä jalkapallon. Koska vappu ei ole täällä niin ihmeellinen juhla, päätimme lähteä P:n ja L:n kanssa vapuksi Sveitsiin katsomaan jääkiekkoa.

Yksi syy, miksi reissuun pystyi lähtemään viikon varoitusajalla, oli se, että matsilipulla pystyi matkustamaan pelipäivänä jäähallille ja takaisin ilmaiseksi, mistä tahansa Sveitsistä. Tämä siis tarkoitti sitä, että hostellista ei tarvinnut maksaa maltaita ja paikkoja löytyi vielä viikkoa ennen kyseisiä pelejä. Tavoitteeksi otettiin vapun päivän iltapeli ja seuraavan päivän iltapeli. Hyvällä tuurilla Suomi pelaisi molemmat.

Vielä siinä vaiheessa, kun varasimme liput perjantain (1.5.) peliin emme tienneet, kuka pelaa. Pelit olivat jatkosarjaa ja Suomen alkulohkon voittaja pelaisi perjantaina ja lauantaina iltapelit. Toiseksi tullut pelaisi torstaina ja lauantaina päiväpelit. Kaikki oli siis kiinni keskiviikko (29.4.) illan pelissä, jossa Suomi ja Tsekki ratkaisisivat lohkovoittajan.

Menimme katsomaan peliä erääseen anniskeluravintolaan Wienissä, joka on suomalaisten suosiossa ja jossa näytettiin suomen pelejä. Paikka oli aivan täynnä, koska kyseisenä päivänä pelattiin myös mestareiden liigan välierien ensimmäinen ottelu. Minäkin alistuin ja katsoin jääkiekkoa, en jalkapalloa.

Suomi voitti. Läppäri esiin ja liput myös lauantain iltapeliin. Loistavaa! Junaliput ja hostellin olimme varanneet jo aikaisemmin. Matkan riskikerrointa lisäsi se tosiasia, että Unkarin rautatieyhtiöllä oli päällä lakkouhka (Juna tuli Budapestistä ja jatkoi kohti Zürichiä). Riskikerroin oli muutenkin jo aika huipussaan, sillä kyseessä oli rehellinen A-luokan reissu. Vappuaaton ilta ja yö tuli siis vietettyä junassa.

Juna oli aivan täynnä, eikä meillä ollut varattuja istumapaikkoja. Matkan kesto oli kahdeksan ja puoli tuntia. Onneksi olimme varautuneet hyvillä eväillä ja grammarilla, joten matka meni yllättävän nopeasti. Itse asiassa, kahdeksan ja puoli tuntia seisten junassa ei ole koskaan taittunut noin nopeasti. Asiaa tietenkin vauhditti hyvä seura, jota antoivat muun muassa Slovakian fanit sekä mukavat unkarilaiset. Kello kuudelta aamulla olimme paikan päällä Buchissa, joka on ensimmäinen pysähdyspaikka Sveitsin puolella. Buchsista piti vielä taittaa tunti junalla kohti St. Gallenia, josta olimme varanneet hostellin.

Hostellin säännöissä luki, että check in huoneisiin on vasta klo 17.00. Tämä tietenkin aiheutti pientä huolta, sillä takanahan oli uneton yö. Onneksi mukavat sveitsiläiset päästivät meidät nukkumaan hostellin oleskeluhuoneeseen. Illalla, check in piti hoitaa nopeasti alta, sillä Kloteniin oli tunnin matka ja peli alkoi kahdeksalta.

Ensimmäisessä matsissa Suomea vastaan pelasi Slovakia. Tunnelma hallilla oli loistava ja peli päättyi 2-1 Suomelle. Oli hieno huomata, kuinka paljon suomalaisia oli saapunut paikalle. Mutta mikä enemmän yllätti, oli se, kuinka paljon suomalaiset olivat panostaneet pukeutumiseen. Paikalla oli leijonia, nalleja, joulupukkeja ja yksi setä, joka tepasteli alueella aamutakissa, saunan kiulu päässään. En ole tainnut olla koskaan edes naamiaisissa, mihin ihmiset olisivat panostaneet yhtä paljon. Pelin jälkeen, yhden mennessä nukkumaan, toiset jatkoivat vielä yöelämään viehkeän turkkilaismiehen seurassa.

Heräilin aamulla hieman muita aikaisemmin ja kävin kaupungilla syömässä. Samalla ihmettelin St. Gallenin kaupungin kauneutta. Kaupungit (eli kaksi jotka näin) olivat samanlaisia kuin Itävallassa – ihanteellisia vuoristokaupunkeja – mutta Sveitsissä oli kaupungit viritetty asteen verran viehättävimmiksi. Jos Sveitsissä ei olisi niin kallista eikä siellä olisi niin kylmä, voisin kuvitella muuttavani sinne. Palailin hostellille ja muiden herättyäni lähdimme käymään Zürichissä.

En ole koskaan nähnyt niin paljon Porscheja! Kaikki kroisos-, pankkikeisari- ja elintasokuvaukset tuntuvat olevan totta. Myös muutama Maserati, Ferrari ja Aston Martin vilahtivat ohi. Aika Zürichissä oli niukalla, joten kävimme syömässä elämämme kalleimmat ravintolaburgerit ja suuntasimme taas Kloteniin.

Vuorossa oli Suomen ja Valko-Venäjän peli, jonka Suomi sitten meni häviämään rangaistuslaukauksilla. Jos mahdollista paikalla oli vielä enemmän suomalaisia. En varmaan hirveästi valehtele, jos sanon, että hallissa 65 prosenttia oli suomalaisia. Pelin jälkeen tutulla kaavalla kisateltan kautta St. Galleniin ja yöelämään.

Allekirjoittaneen piti lähteä jo yhdeksän junalla kohti Buchsia ja päiväjunalla kohti Wieniä. Wienissä odotti maanantaina odotti muutto ja suurin osa oli tietenkin pakkaamatta. Jos menomatka oli elämäni nopein junamatka, tulomatka oli kyllä elämäni hitain.

Matkasta jäi kaikin puolin hyvät muistot. Sveitsiläiset olivat todella mukavia (myös kisaturisteille) eikä Sveitsissä ollut havaittavissa mitään samanlaista ”mukakohteliaisuutta” kuin Itävallassa. Kolmen päivän aikana tuli tavattua monia ihmisiä, jotka tuntuivat suurin piirtein olevan meidän kanssa hengessä mukana. Aah. Those were the days my friend…

Sound of Red Bull

Paras tapa menettää viimeistenkin lukijoiden mielenkiinto on lopettaa kirjoittaminen. Pahoitteluni. Olen tainnut kohta pahoitella pahoittelukiintiöni täyteen, joten ei auta kuin kirjoittaa.

Pääsiäisloman lopulla ja Timoarmaan syntymäpäivänä suunnattiin nokka kohti Salzburgia. Salzburg, joka on tietenkin kuuluisa Mozartin syntymäkaupunkina, hänen kuulistaan, Sound of music -musikaalista sekä Red Bull -energiajuomasta. Junalla Wienistä Salzburgiin kestää noin kaksi tuntia. Matkalla kannattaa pitää silmät auki ja ihailla maisemia.

Hostellin respassa ollut mies oli joko juonut liikaa kahvia tai omasi luonnostaan jonkin tasoisen keskittymishäiriön. ”Puhunko saksaa vai englantia?” Johon vastattiin, että aika sama, jonka jälkeen mies puhui molempia sekaisin. Jeps. Siinä vaiheessa, kun hänelle selvisi, että olemme Suomesta, hän totesi: ”Wait… V***u, p***e, s***a ja turpa kiinni.” Ilmeisesti aikaisemmat suomalaiset olivat harrastaneet kielikylpyjä respamiehen kanssa. Myöhemmin meille selvisi, että kyseinen herra oli hostellinomistajan poika.

Päiväksi lähdettiin katselemaan kaupunkia ja linnaa, joka sijaitsee aivan keskellä kaupunkia, pienimuotoisen vuoren päällä. Keskikaupunki on pieni ja sen kiersi noin tunnissa läpi. Hieno tosin. Vähän kuin Rauma ja Porvoo yhteensä, mutta talot eivät ole puusta. Linna oli aika tavallinen turistipyydys. Pääsylippu hissikyydillä maksoi yli kymmenen euroa. Linnan näyttelyt eivät olleet kummoisia, mutta kierrettiin ne läpi. Rahoille, kun oli saatava vastinetta. Otettiin olut ja nautittiin maisemista.

Oikeastaan syy, miksi lähdimme Salzburgiin juuri kyseisenä päivänä, oli Christina Stürmer. Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on maailman kolmanneksi kaunein nainen. Oman ja Penelopen jälkeen, tietenkin. Näiden edellä ei helposti päästä.

Christina ja Christinan bändi soittavat hyvän ja helpon kuuloista rock-musiikkia. Voisin luonnehtia, että Christinan musiikki voisi Suomessa vastata Maija Vilkkumaan tai Jonna Tervomaan musiikkia, mutta en luonnehdi, koska en osaa. Illalla oli siis edessä Christinan keikka, joka oli hyvä. Bändipaitamieskin kävi taas paikalla. Eihän keikalta nyt ilman paitaa voi lähteä. Christina oli kaunis.

Keikan jälkeen palattiin hostellille, jossa muu seurue odotteli meitä. Hostellin baarissa oli muuten töissä suomalainen tyttö, S. Oli hieno huomata, että hostellin henkilökunta taisi olla koko baarista eniten juhlatunnelmissa. Respamieskin tervehti meitä iloisesti: ”V***u, s***a, turpa kiinni ja kippis!” Sen jälkeen respamies olikin hiljaa.

S otti meidät mukaan ja lähdettiin tarkastamaan Salzburgin yöelämää. Mukaan tuli myös yksi 60-vuotias amerikkalainen, R. R selitti minulle koko illan, kuinka se oli hienoa, mitä me suomalaiset teimme venäläisille toisen maailmansodan aikoihin. R oli Chicagosta.

Aamulla huomattiin iloksemme, että hostellissa esitettiin joka päivä kello yksitoista Sound of Music -elokuva. Ajateltiin, että ajankohtaan nähden ja psyykkeen kannalta oli parempi suunnata kaupungille. Teimme pienen kierroksen kaupungilla, söin yhden Mozartin kuulan (elämäni ensimmäinen) ja join Red Bullin. Tietenkin. Voin sanoa, että Red Bull maistuu erityisen hyvältä juuri Salzburgissa. Kuten maistuu Turun Sinappi Turussa tai Karhu-olut Porissa. Hah.

19.4. pidettiin Formula 1 -kilpailu Shanghaissa. Siellä oli muuten tuttuja paikalla. No kuitenkin, asia ei siis ollut se, vaan se, että kyseisen kilpailun voitti Sebastian Vettel. Sebastian Vettel ajaa tallissa nimeltä… Red Bull Racing! Tadaa. Itse asiassa Red Bull otti Shanghaissa kaksoisvoiton. Itävallan lehdistö otti asiasta tietenkin kaiken irti. Voitto oli itävaltalaisten voitto tai se omittiin itävaltalaiseksi. Voitettuaan yhden kilpailun Sebastian Vettel ylistettiin lähes jumalaiseksi, suoraan formulalegendojen joukkoon. Enkä edes liioittele.

Siis Sebastian Vettel on saksalainen. Red Bull -talli puolestaan on brittiläinen. Ainut asia, mikä yhdistää tallin Itävaltaan, on pääsponsori – Red Bull. Samalla logiikalla esimerkiksi extreme-urheilu, mäkihyppy, jalkapallo, ynnä muut voitaisiin nimetä itävaltalaisiksi. Ja sitten Itävallan lehdistö kirjoittaa pitkiä juttuja siitä, että miksi palkintopallilla ei soinut Itävallan kansallislaulu. Huh. Itävallan kansallislaulu on muuten soinut formuloissa viimeksi vuonna 1997. No annetaan itävaltaisille hieman helpotusta. Miettikää, mitä Suomessa tapahtuisi, jos Nico Rosberg joskus voittaisi jotain. Jeps.



Loppukevennys (En tiedä, kuinka laitonta tai laillista tämä on, mutta olkoot): http://www.youtube.com/watch?v=BSMB8CZ2jZ4

Sininen Lootus

Juttu on pitkä kuin kiinalainen vuosi. Yrittäkää kestää.

***

En ole koskaan matkustanut 11000 kilometriä. En ole myöskään matkustanut niin mukavasti kuin nyt. Tästä kiitos lentoyhtiölle ja yhtiön laajalle viihdytyskokoelmalle, mutta myös loistavalle palvelulle. Mainittakoon, etten todellakaan matkustanut missään muussa kuin tutussa ja turvallisessa turistiluokassa.

Wienin lentokentällä odotusaulassa odottelin tyytyväisenä lennon lähtemistä kohti Dubaita. Kun boarding-kuulutukset alkoivat, ihmiset istuivat ja kuuntelivat ohjeet rauhassa. Vain kymmenisen kärsimätöntä yritti päästä koneeseen aikaisemmin. Dubaissa ensimmäisen kuulutuksen jälkeen puolet odotusaulasta oli epämääräisessä rykelmässä portilla huitomassa ja huutamassa. Ja ensimmäisessä kuulutuksessa sanottiin: ”This is NOT a boarding announcement…” No tiesin, että olin ensimmäisellä alueella, joka koneesta täytetään. Oli oikein mukavaa tunkea itsensä temperamenttisten arabien läpi. Kiinan päässä aluekuulutuksia ei edes tullut... Kiinalaiset ovat kovin kärsimättömiä.

Menomatkalla Dubaihin vieressä oli mukava itävaltalaispariskunta. Lausettakaan en heidän kanssaan tainnut puhua, mutta mukavia olivat. Sain kuitenkin pieniä hymyjä, kun katsoin ruudultani piirrettyjä ja nauroin ääneen – omalla hennolla nauruäänelläni, tietenkin. Matkalla Dubaista Shanghaihin vieressäni istui mahakas arabimies, joka oli myös mukava. Hän tosin ei puhunut sanaakaan mitään muuta kieltä kuin arabiaa ja minä en sitä oikein osaa. Onnistuimme kuitenkin täyttämään yhdessä hänen maahantulokortin. Elekieli ja passi apunani tökin hänelle oikeita vastauksia. Pieniä vaikeuksia oli kuitenkin selittää kohta maassaolo-osoite.

Lentojen (sekä paluu, että menolennot) jälkeen olin katsonut neljä-viisi elokuvaa, kahdeksan jaksoa Family guyta, neljä jaksoa top gearia, syönyt kuusi-seitsemän lentokoneateriaa sekä nukkunut muutaman tunnin. Joka kerta koneen lähtiessä lentoemot ja stuertit tarjoilivat läpimiä pyyhkeitä, joihin pystyi pyyhkimään kädet ja kasvot. Yölennoilla nukkujille tarjottiin yösetti. Yösetti sisälsi tarpeellisia ”herätä, kun on ruoka-aika” -tarroja, pienen hammasharjan, silmäsuojan ja kudotuilta hevosen preservatiiveilta näyttäneet kangaspötkylät, joista en tiedä, olivatko ne tarkoitettu jaloille, käsille vai niille hevosille.

Viimeiselle lennolle minut oli siirretty hätäuloskäynnin viereen, jossa oli enemmän jalkatilaa. Paikka oli käytävän vieressä ja jouduin ajoittain kanssamatkustajien pyllyjen ja lentoemojen korkojen mukiloimiksi. En tiedä, johtuiko se tuosta, mutta lounaalla sain ylimääräisen sämpylän. Yesh.

***

Shanghain päässä oli lämmin vastaanotto. Ihminen ihan herkistyy, kun näkee rakkaansa ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen.

Lentokentältä lähti maailman nopein maanpäällinen kuljetus – Maglev. 30 kilometrin matka lentokentältä Shanghaihin kestää 8 minuuttia huippunopeuden ollessa noin 300 kilometriä tunnissa, vaikka kyseinen juna pääsee kovempaakin. Sen lisäksi vielä puoli tuntia metrolla ja oltiin perillä campuksella.

Campusalue on aidattu ja portteja vartioidaan ympäri vuorokauden. Ei toki riitä, että porteilla on vartijat. Myös kansainvälisten opiskelijoiden talon ala-aulassa on vartija, ympäri vuorokauden. Asuin siis M:n huoneessa – luvatta, tietenkin. Jos olisimme naimisissa, olisimme saaneet luvallisesti asua samassa huoneessa. Vaikka M yritti valkoisia ”olemme kihloissa” -valheita, ei se auttanut. Piti siis asua luvatta. Mielenkiintoiseksi asian tietysti teki se, että ei kummassakaan, ei portilla eikä ala-aulassa, olleet vartijat välittäneet yhtään, vaikka kuljettiinkin siitä alituiseen ohi. Tietenkin viimeisellä kerralla, kun olin lähdössä, vartija yritti huudella jotain. Käveltiin nopeasti ohi, katsomatta taakse.

En tiedä, kuinka viisasta, mutta tuli sitten viranomaisillekin kerrottua näitä valkoisia valheita. Minut kirjattiin asumaan E:n ja T:n luokse. Viranomaisissa ei kuitenkaan yhtään herättänyt huomiota seikka, että E:n ja T:n asunnon viikoksi jakoi yhteensä kahdeksan ihmistä. Hah. E ja T olivat siis myös saaneet vieraita Turusta.

***

Ensimmäisen päivän iltana käytiin syömässä M:n kotikadulla olleessa korealaisessa (?) ravintolassa. Hupia tietenkin saatiin irti Timoarmaan ikinäppäristä sormista ja syömäpuikosta. Kymmenen minuutin jälkeen puikot pysyivät kädessä jotenkuten ja ruoka löysi miehen. Ihan vain varoiksi, T säilytti annoksensa mukana tulleen lusikan puhtaana. Luovuttamaan en lähtenyt. Kaikki paperin ompeleminen ei siis ole ollut turhaa – sittenkään.

Viikon aikana ei tullut oikeastaan syötyä mitään sen erikoisempaa. Kanaa, lihaa, riisiä, nuudeleita ja sen sellaista. Tietenkin pari kertaa tuli käytyä myös tutuissa ja turvallisissa: Mcdonalds, Burger King ja KFC. Aivan kuten turistit yleensä.

Ai niin, unohdin ihan mainita. Maistoin (vahingossa) herneistä tehtyä tai siis herneen makuista mehujäätä. Se jäde löytyi ensimmäisen puraisen jälkeen roskiksesta. Kuka haluaa syödä tuollaista. Ilmeisesti tylsinä työpäivinä cittarissa kehitetyt lanttumehujäät olisivat hitti Kiinassa.

Tilaaminen Kiinassa on aivan oma juttunsa. Paikkaan, jossa ei ruokalistassa, seinällä tai ikkunoissa ole annosten kuvia, ei voi yksinkertaisesti mennä. Joten yleensä sormi osoitti seinää. Paikoista ei myöskään tiedä yhtään mitään, joten tuloksena voi olla todella halpa ja hyvä ruoka tai kallis ja paha. Poikkeuksetta ruoka oli hyvää ja sitä oli runsaasti. Ainoastaan Hangzoun kiinalainen oli pettymys. Tarjoilijattaren suositukset menivät hieman metsään. Muistutuksena: Soija-ankka ei ole hyvää, kuten ei grillimarinadissa uitetut luutkaan. Pienellä hampaiden kiristyksellä tuli turvauduttu amerikkalaiseen.

Kiinassa juodaan teetä. Suomalaiseen makuun hyvin laimeaa teetä. Timoarmas juo kahvia. Yleensä vähän turhankin vahvaa kahvia. Tämä yhdistelmä ei tuntunut toimivan, mutta onneksi amerikkalaiset ovat ratkaisseet tämänkin: Starbucks. Ruuan globalisaatio ei tuntunut kiinnostavan silloin, kun kyse oli kahvista.

Yksi hyvä puoli kansainvälisissä pikaruokaketjuissa kuitenkin on. Vessa. Yleensä näistä paikoista löytyi pytyllinen vessa, vaikka kyllä lattiavessakakkakin tuli koettua. Mahakipu teki asian haastavaksi.

***

Jos Shanghaissa voi jotain tehdä, se on ostostelu. Ostoskeskuksia ja kauppoja löytyy joka puolelta. Heti tiistaina mentiin pienimuotoiseen Shanghain räätälien keskittymään. Tilasin kaksi pukua, jotka tehtiin mittojen mukaan. Hintaa puvuille tuli yhteensä noin 110 euroa, joten kovinkaan kalliista sijoituksesta ei ollut kyse. Lisäksi Timoarmaalle teetettiin kolme kauluspaitaa mittojen mukaan ja yhdellä kirjailulla. Paidat maksoivat jotakuinkin 10 euroa kappaleelta.

Viikon aikana käytiin lisäksi kahdessa ostoskeskuksessa, pääostoskadulla ja vanhassa kaupungissa tuliaisostoksilla. Tuliaisia en tässä suostu paljastamaan muuta kuin omalta osaltani. Ostin itselleni koskemattoman, vuonna 1984 painetun, kiinalaisen Tintti ja Sininen Lootus sarjakuva-albumin. Siinä Tintti ja Milou seikkailevat Shanghaissa.

Kiinalainen kaupankäyntitapa tuntuu tehokkuuteen ja nopeuteen tottuneelta suomalaiselta vähän turhan spektaakkelinomaiselta. Jokaisesta myyntitapahtumasta pitää tehdä omanlainen. Yleensä homma menee niin, että katsot asiaa, jonka haluat ostaa. Ehkä sovitat sitä. Sen jälkeen myyjä sanoo tai näppäilee taskulaskimeen hinnan. Sen jälkeen sinä näppäilet oman hinnan. Tätä jatketaan toinen kierros, jolloin sanot, että selvä, ei kiinnosta, noin paljon en maksa ja lähdet kävelemään. Myyjä juoksee sinun perään, jolloin otetaan kolmas kierros ja hinta alenee. Lähdet taas kävelemään, jolloin myyjä loppujen lopuksi ja yleensä hyväksyy hinnan tai näyttää hänen lopullisen hinnan. Selkeää ja näppärää tämäkin.

East Nanjing Roadilta löytyy Shanghain kaikki merkkiliikkeet. Hintataso siellä on oikeastaan aika Suomea vastaava. Onnistuin löytämään yhdestä kaupasta hyvännäköiset ja suhteellisen halvat tossut. Kokeilin paria eri väriä. Yhtäkkiä aloin ihmettelemään, miksi kiinalainen pariskunta tuijottaa minua. Pariskunnan mies kokeili samoja kenkiä. Myyjä oli sanonut jotain, että jos ostan kaksi, saan yhdet kaupan päälle. Ei. Homma meni niin, että jos ostan samanlaiset tossut kuin kaverini, toisen parin saa ilmaiseksi. Pariskunta tuijotti siis, minkä väriset valitsen. Valitsin siniset ja kiinalaismies näytti tyytyväiseltä. Siinä me sitten kiinalaismiehen kanssa jonotettiin maksamaan tossuja. Mitään sen kummallisempaa "small talkia" ei käyty. Tultiin kassalle ja kiinalainen tokaisi: ”Gimme ninety.” Kiinalainen ja minä olimme molemmat tyytyväisiä, kiitollisia ja hiljaa. Naisemme seisoivat kauempana vierekkäin tyytyväisinä ja hiljaisina.

***

Torstaina ja perjantaina lähdimme käymään Hangzoussa. Hangzou on noin 180 kilometriä Shanghaista lounaaseen. Se on kiinalaisten suosituin turistikohde. Onneksi olimme siellä viikolla.

Hangzoussa on kaunista, mutta ennen kaikkea siellä on vihreää. Vihreyttä ei näy juurikaan Shanghaissa, jossa talojen vieressä on taloja. Suurin osa kaupungin viehätyksestä liittyy sen keskellä olevaan järveen. Järveä ympäröi erilaisia temppeleitä, patsaita ja muita turistihoukuttimia.

Torstaipäivä meni oikeastaan etsiessä ruokapaikkaa. Illalla käytiin kävelemässä kaupungilla, muutamassa kaupassa ja kahvilla. Lisäksi pällisteltiin kiinalaisia puistotanssiaisia ja käytiin kuuntelemassa jazzia, kiinalaisten soittamana. Perjantaina päätettiin käydä temppelillä ja ”vuorella.”

Lynguin temppeli sijaitsi järven länsipuolella mäen rinteessä. Alueella on monia eri temppeleitä. Temppelit oli pyhitetty aina tietyille jumalille. Temppeleiden ulkopuolella ihmiset kumartelivat ilmansuuntiin ja polttivat tikkuja, joita myivät vanhat naiset temppelin ulkopuolella.

Tämä kyseinen ”vuori” ei siis ollut vuori, vaan mäki, kumpare tai vastaava. Huipulle meni portaat ja köysirata. Päätimme hieman polttaa kaloreita ja kävellä ylös. Tennarit ja farkut märkinä, noin tuhannen rappusen jälkeen pääsimme huipulle, josta löysimme uuden temppelin. Tulimme alas köysiradalla.

Vielä ennen lähtöä Hangzousta kävimme veneajelulla järvellä. Taksilla juna-asemalle ja nokka kohti Shanghaita.

***

Ihmismassojen kontrollointi on viety huippuun Kiinassa. Rautatieasemalle mentäessä ensin ostetaan matkaliput, josta turvatarkastuksen jälkeen junaa mennään odottamaan odotustilaan. Odotustilasta ihmisröykkiö ohjataan oikealle laiturille yhtenä massana ja astutaan junaan.

Kiinalaiset ovat kovin kärsimättömiä. Ilmeisesti heillä on pelko, että he eivät pääsekään junaan, metroon, bussiin tai yleensä mihinkään. Tämä ilmeisesti oikeuttaa heidät tunkemaan, työntämään ja tönimään. Hyvä esimerkki on metro. Esimerkiksi Wienissä metron tullessa asemalle, ihmiset odottavat ovien molemmilla puolilla, että metrosta pois jäävät pääsevät rauhassa ulos. Kiinassa kaikki tunkevat sisään ja ulos samaan aikaan. Kiinalaiset eivät myöskään osaa jonottaa. Odotustiloihin muodostuu röykkiöitä, ei jonoja.

***

Kaikesta huolimatta Kiinasta ja kiinalaisista jäi positiivinen kuva. Ihmiset olivat mukavia ja auttavaisia, vaikka eivät osanneetkaan puhua englantia saati ymmärtäneet sitä. Kuten vanhempi kiinalainen nainen, joka kierrätti meitä ostoskeskuksen kenkä- ja laukkukerroksessa, toimi tulkkina ja yritti löytää minulle kenkiä. Tai kuten myyjätytöt Shanghain kauppakadun kaupoissa.

Jos joskus täytyisi muuttaa Shanghaihin ja keksiä sieltä töitä, alkaisin myymään varaosia Volkswagen Santana 3000 autoihin. Shanghaissa liikenteessä olevista autoista joka toinen oli santana. Tämä ehkä johtuu siitä, että kaikki taksit olivat santanoita.

Sunnuntaina käytiin vielä katsastamassa kiinalaista nykytaidetta ja käytiin sirkuksessa. Maanantai-iltana pitikin lähteä takaisin Wieniin. Haikeissa tunnelmissa taas. Kiinaan on ikävä ja hiukan on ikävä Kiinaakin. Hieno reissu, joka meni liian nopeasti. Niin kuin se menee aina, kun on hauskaa. Paljon tuli nähtyä ja tehtyä. Toivotaan, että seuraavat kaksi kuukautta vierähtävät yhtä nopeasti kuin menneet kaksi kuukautta, jolloin on vastavierailun aika.

Puuhamaa

Olen huomannut, että aina, kun ei ole vähään aikaan kirjoitellut blogiin, sitä pitää pahoitella. Pahoitteluni. Syy tällä kertaa ei ole tekemisen paljous, päinvastoin – melkein. Edellisen viikon (vko13) vietin iloisesti kolmannen vaihtariflunssan kourissa, enkä oikeastaan käynyt kuin luennoilla. Eipä siis ollut mitään kerrottavaa. Lukemista ja kirjoittamista opiskelun puolesta on, se on suurin piirtein mielenkiintoista ja saksan kanssa on menty eteenpäin. Näkisin, että olen siirtynyt tasolle HV2. Pystyn keskustelemaan ainakin kaksi minuuttia, ehkä.

Viime viikon lauantaina oli ensimmäinen lämmin kevätpäivä Wienissä. Muiden suunnatessa piknikille Timo Armas lähti ”ostosparatiisiin” parantamaan flunssaa. Wienin ulkopuolella, noin tunnin bussimatkan päässä, on Euroopan suurin outlet-helvetti. Käytin outleteissä yhteensä viisi tuntia (ja siihen päälle kaksi tuntia bussimatkoja), joten paikka oli käymisen arvoinen. Henkilökohtainen keskiverto-ostoskestävyys mulla on siinä tunnin ja kahden tunnin välissä, jonka jälkeen pinna palaa yleensä totaalisesti. Olin siis yllättynyt, kuinka kauan kestin.

Yleensä, kun menen kaupoille, kaikista kokeilemastani tuotteista jostain syystä kallein sopii minulle aina parhaiten. Ei tällä kertaa. Onnistuin tekemään löytöjä. Matkaan tarttui muun muassa 12,5 euron farkut. Päivä oli siis omituinen.

Viikko 14 alkoi puolestaan listoilla. Tein listoja kaikesta, mitä piti hoitaa ennen pääsiäislomaa ja Kiinan matkaa. Lainasin kirjoja, yritin vaihtaa rahaa, tein läksyjä, ostin tuliaisia ynnä muuta yhtä Jännää…

Jostain syystä Itävaltalaiset haluavat hoitaa kaikki raha-asiat kovin vaikeasti. Muutama kaveri on avannut itävaltalaisen tilin, koska rahan nostaminen heille maksaa. Minulle ei, koska olin onneksi ymmärtänyt vaihtaa vanhan pankkikorttini Mastercardin Debitiin. Näillä, joilla nyt on itävaltalainen tili, on muutamia vaikeuksia. Yksi: Et voi nostaa rahaa kuin sen pankin automaatista, jossa sinulla on tili. Kaksi: Nettipankki toimii, mutta rahan siirtäminen suomalaiselta tililtä itävaltalaiselle kestää vaihtelevasti viidestä seitsemään päivään. Näppärää, eikö?

Mielenkiintoisia vaikeuksia koitui myös rahan vaihdosta. Kun on tottunut siihen, että rahanvaihtokonttorista saa kaikkia valuuttoja, on outoa, kun vastataan, että ei meillä sellaista ole. Virkailija kyllä ehdotti, että voit joku päivä tässä viikolla tulla meiltä kyselemään, onko meille tullut niitä. Mitään varmaa tietoa en siis saanut. Kysyin yhteensä neljästä eri konttorista ja pankista (Itävallan suurimmassa turistikohteessa eli Wienissä), eikä heillä ollut vaihtaa euroja yuaneihin. Mielenkiintoista. Tarkastin myös kursseja pankkien nettisivuilta. Bank Austriassa eurolla olisi saanut 7,25, Vehkerkreditanstalltissa 7,47 ja Change Groupilta 7,5 yuania. Huvikseni tarkastin myös Forexin sivuilta, mikä vaihtosuhde on siis Suomessa – eurolla 8,87 yaunia! Just. Päätin vaihtaa rahaa Kiinassa.

Lauantai keskilämpötilan liikkuessa kahdenkympin paremmalla puolella suuntasin kulkuni kohti Rathausplatzia. Samalla aukiolla, jossa vielä maaliskuun alussa oli iso luistelurata, oli tänä viikonloppuna iso pyörätapahtuma, jonka päävetonaulana oli ”Vienna Air King” kilpailu. Olin siis Timo Armaksen puuhamaassa. Aukiolla oli esiteltävänä pyöräuutuuksia ja vanhuksia. Pyöräilytaitoja pääsi testaamaan erilaisilla radoilla.

Lauantaina käytiin air king -kilpailun alkuerät. Loppukilpailu oli siis sunnuntaina, johon en päässyt, sillä lento Dubain kautta Shanghaihin starttasi samaan aikaan. Kilpailussa oli mukana yli kaksikymmentä pyöräilijää – kauemmat ameriikoista asti. Ihmiset olivat löytäneet paikalle ja suomalaisen iho punoitti. Kisa oli hieno. Mainittavimpana aika tavallisten takaperin volttien ja no handereiden joukossa nähtiin yksi etuperin voltti, tukku supermiehiä ja tailwhip360. Olin kuin pieni poika punaisen pallon kanssa. Lämmittelykierroksen jälkeen olin ottanut varmaan yli sata kuvaa. Kisan jälkeen lähdettiin suomalaisen P:n ja L:n kanssa kaupungin laitamille biergarteniin syömään.

P oli onnistunut paria viikkoa aikaisemmin todistamaan mielenkiintoisen kuuloista tapahtumaa Parlamenttitalon edessä. Kyseessä oli finanssikriisiä vastustava mielenosoitus. Luit oikein. Mielenosoittajat vastustivat finanssikriisiä, eivätkä halunneet verorahoja käytettävän kriisin lievittämiseen. Loistavaa logiikkaa itävaltalaisilta ihmiskollegoilta.

Tämän viikon (vko15) olen Kiinassa, josta raportoin kun vain suinkin ehdin.

Bändipaitamies

Kurssit ovat alkaneet, vaikka kaikki tarvittava ei vieläkään ole kasassa. Yksi seminaari on pyyntölistalla ja yksi kurssi odotuslistalla. Täällä on tapana tarjota kattava oheislukemisto luentoihin. Eräälläkin kurssilla saamani Reader (Reader on monistenivaska, johon on koottu yleensä suurin osa kurssilla käsiteltävistä artikkeleista) on laskujeni mukaan 307 sivuinen – onneksi kahdestatoista artikkelista vain viisi on saksaksi. Toisen kurssin reader on ohuempi, mutta tekstit ovat kaikki saksaksi. Natürlich! Tuntuu siis vähän siltä kuin olisi hiiliveturin kattila, johon luennoitsijat heittävät tekstejään. Töitä siis riittää, joten älkääpä ihmetelkö, jos blogi ei päivity kuin viime kuussa.

Perjantaina koin ensimmäistä kertaa olevani kotona. En ihan fyysisesti, mutta henkisesti. Danko Jones ulotti kiertueensa Wieniin ja Timoarmas oli paikalla.

Menin keikalle yksin ja hyvissä ajoin. Olin tarkastanut netistä, mihin aikaan keikat alkavat, jotta en joutuisi kärvistelemään. Klubin nimi oli Flex ja toimivan pieni Dankon kokoiselle bändille. Vähän Turun Klubia isompi, mutta sisällä tuplasti ihmisiä – kuten täällä on tapana.

Menin sisälle ja vein takin narikkaan. Luonnollisesti ennen ensimmäistä olutta bändipaitamies löytää itsensä bändipaitoja myyvän kojun luota. Bändipaitamies: ”I would like to have the one in the middle. Can I try it on?” (Puhuin tietenkin englantia, koska bändipaitoja myyvät ihmiset kiertävät yleensä bändin kanssa ja tulevat muualta.) Johon nainen vastaa: ”Oletko sä Suomesta?” Just. Ostin yhden t-paidan ja ripustin sen roikkumaan vyöstäni, koska jono narikoille oli liian pitkä. Olut ja odottelemaan lämppäriä.

Lämppärinä soitti ruotsalainen Backyard Babies. Ihan hyvä keikka ”bäkkäreiltä”, mutta tämän bändin kohdalla minulla on ongelmana se, että vaikka yrittäisin, en tunnista kappaleita toisistaan. Puolet salista oli mukana ja odottelin kuumeisesti keikan loppumista. Kovin omalaatuinen idea ei muuten ole pidättää vessahätää keikkojen välille, sekä ostaa olutta samassa välissä. Joten koko klubi mukanani siirryin vessan kautta baaritiskille.

Olutlasi kädessä ahtauduin eteenpäin ja löysin itseni neliömetrin kokoiselta alueelta viiden muun kanssa. Jos tunnelmaa voisi jotenkin muuten kuvailla, olimme kuin kauraryynit puurolautasella – lähekkäin, liimautuneena ja lämpiminä – toistemme vieri vieressä.

Danko aloitti räväkästi, mutta niin aloitti takanani oleva noin kaksisataakiloinen moottoripyöräkerhon jäsenkin. Tuopillinen kaljaa meikäläisen selkään ja jalalla niin koreasti, että lentelin ”eessuntaas”. Onneksi, kuten aina alun ahdistuksen jälkeen, lattialta löytää tilansa, jossa pystyy hengittämään ja seuraamaan keikkaa.

Keikka oli yksinkertaisesti loistava! Päättelin, että jos Danko esiintyy tämän kokoisessa kaupungissa, on siellä pakko olla kuutisensataa fania. Oli hyvä, että nämä kaikki olivat myös tulleet paikalle. Laulu ja meno siis miellytti, vaikka toinen ja kolmaskin tuoppi kaljaa läikkyi päälleni. Keikan jälkeen ei ollut enää fiilistä mennä jatkamaan vaan suuntasinkin kämpille ja suihkuun.

Olo oli kovin kotoisa, koska ensimmäistä kertaa kuulin omaa musiikkiani. Jokainen baari ja yöklubi, jossa täällä olen ollut, soittaa jostain syystä samanlaista diskomusiikkia. Sitä aivan samaa, mitä saa kuulla kaikissa suomalaisissa yökerhoissa. Belgialaiset opettivat minulle sanankin, joka kuvaa tuota musiikkia (toivottavasti saan sen tähän oikein): ”Faut!” Musiikki yökerhoissa on siis faut ja taas kerran huomasin kuinka paljon musiikki minulle merkitsee, vaikka en siitä mitään ymmärräkään.

Viikonloppu jatkui lauantaina reissulla Bad Vöslauiin ja Wiener Neustadtiin P:n opastuksella. P on kotoisin Bad Vöslausta, joka on pieni kylä Wienin eteläpuolella. Bad Vöslaussa kävimme paikallisessa viinituvassa nauttimassa viiniä sekä verimakkaraa perunoilla ja hapankaalilla. Hyvää ja suolaista. Vöslausta ajeltiin Wiener Neustadtiin, joka on noin Turun kokoinen kaupunki. Koko matkan P lauloi cd:n mukana. Jeps. Musiikkia on vaikeaa kuvailla, mutta Leevi and the Leavings voisi olla lähimpänä - ilman mitään melodiaa tosin.

Sunnuntaina oli taas jalkapallon vuoro. Kierroksen kärkikamppailussa pelasivat Fk Austria Wien ja Sk Red Bull Salzburg. Auringon mennessä pilveen, laski myös pelin taso. Joukkueet onnistuivat saavuttamaan tylsän pelin päätteeksi lopputuloksen 1-1.

Tuli siis vietettyä aika täydellinen viikonloppu, täytyy sanoa. Musiikkia, viiniä ja jalkapalloa. Wienin keikkakalenteri näyttää myös hyvältä. Olen jo bongannut ainakin seuraavat keikat (Ja pyydän, vanhemmat älkää vaivautuko ottamaan selvää näistä yhtyeistä.): In Flames, Mando Diao, Veto, Silbermond, Eagles of Death Metal, Snow Patrol ja Metallica. En tosin tiedä aionko noihin kaikkiin mennä. ”Saas nähä…”

Rapid Bratislava

Tiistain saksan tunnin jälkeen A veti minua hihasta. ”Hei, haluaisitko lähteä torstaina Bratislavaan? Ollaan kerätty hiukan Erasmus-porukkaa ja meillä olisi paikallinen opastamassa.” Mikäs siinä, kun torstaina oli vielä vapaa päivä. Yliopistolle valittiin uusi rehtori ja oppilailla oli luentovapaa.

Kokoonnuimme torstaina kello kymmenen aikoihin yhdelle Wienin juna-asemista. Bratislavaan oli tunnin junamatka ja menopaluulippu maksoi neljätoista euroa. Kaupunki itsessään on pieni, mutta historiallinen – muun muassa Maria Theresa on kruunattu Itävalta-Unkarin kuningattareksi Bratislavassa. Kierroksen jälkeen menimme syömään pubiin.

Sinänsä hauska asia, josta jaksoimme paikallisia muistuttaa, on se, että meille Slovakia on Itä-Eurooppaa. Paikalliset asuvat silti Keski-Euroopassa. Jeps. Bratislava ei oikein päivässä ehtinyt vakuuttamaan minua. Vanha kaupunki oli toki hieno ja paikallinen patsastaide omaa luokkaansa. Kaupungin hintataso oli kohdallaan. Euro, puolen litran oluesta, ei mielestäni ole paljon. ”Bratislava – Wienin Tallinna.” Muiden lähtiessä kotiin jäimme H:n kanssa kaupunkiin. J ja M odottivat meitä paikallisessa. Muutama halpa olunen, paikallisia oppaina, makkara ja yöjunalla kotiin.

Yöjuna oli melkoinen spektaakkeli, kuten kuulutus ilmoitti: ”Internationale Zug nach Wien (kansainvälinen juna Wieniin).” Juna oli puolikkaan raitiovaunun kokoinen ja rakennettu noin vuonna 1870 (pienellä liioittelulla tietenkin, vain jotta pääsisitte tunnelmaan). Bratislava hyvästeltiin siis pienellä hymyn kareella.

Lauantaina se tapahtui. Aika oli tullut täyteen ensimmäiselle jalkapallo-ottelulle. Vastakkain pelasivat Rapid Wien ja Kapfenberg. Ottelu pelattiin Rapidin kotistadionilla Wienin Hütteldorfissa (Gerhard Hanappi-stadion). Pyysin mukaan suomalaisen K:n, joka myös on tunnustettu jalkapallon ystävä. Otimme istumapaikat pohjois-katsomosta. Rapid on tällä hetkellä toisena sarjassa ja seitsemän pistettä jäljessä sarjaa johtajavasta Sk Red Bull Salzburgista. Tuo on muuten kauheaa. Täällä melkein jokainen joukkue on nimetty pääsponsorin mukaan. Esimerkiksi, jopa historiallinen seura kuten Sturm Graz, on nykyään Sk Puntigamer Sturm Graz. Puntigamer on olutmerkki, jota tehdään Grazissa. Vähän sama asia olisi, jos Turun Palloseura nimettäisiin esimerkiksi Fc Turun Sinapin palloseuraksi. Mainitaan nyt tässä vielä, että energiajuoma, joka antaa siivet, on siis kotoisin Salzburgista ja sen omistaja, on maailman noin 170:ksi rikkain mies.

Wienissä on kaksi pääsarjassa pelaavaa joukkuetta: Sk Rapid Wien ja Sk Austria Wien. Austria on tällä hetkellä sarjassa kolmantena, vain kaksi pistettä Rapidista. Onneksi muuten Wienin seurat ovat saaneet säilyttää nimensä.

Kapfenberg on sarjassa kolmanneksi viimeisenä ja sen näköistä oli pelikin, joka päättyi 6-0 kotijoukkueelle. Päästiinpä kuulemaan maalilaulu aika monta kertaa. Hassu juttu, tosin. Jokaisen Rapidin tekemän maalin jälkeen soi maalilaulu, jonka jälkeen kuuluttaja huudattaa yleisöä. Nämä on ihan samoja juttuja ympäri maailmaa – lajeista ja faneista riippumatta. Ensin kuuluttaja sanoo maalin tehneen pelaajan etunimen ja yleisö huutaa sukunimen. Sitten kuuluttaja huutaa kotijoukkueen nimen ja yleisö vastaa maalien määrällä. Sitten vastustajajoukkue ja heidän tekemien maalien määrä. Mutta viimeinen juttu herätti meissä iloa. Kuuluttaja huutaa ” danke (kiitos)”, johon yleisö vastaa ” bitte (ole hyvä)!” Tiedä sitten johtuuko tuo paikallisesta kohteliaisuudesta vai mistä, mutta meistä se oli hauskaa. Paikalliset ovat todella raivostuttavankin kohteliaita. Esimerkiksi, jos kysyt tietä, itävaltainen ei voi vastata, ettei tiedä, vaikka hänellä ei olisi pienintäkään vainua, mitä paikkaa etsit. Luultavasti hän mumisee sinulle jotain täysin väärää tai sitten, kuten yhdelle tutulle kävi, paikallinen oli pysäyttänyt toisen paikallisen ja kysynyt häneltä tietä. Hih.

Futismatsi oli ihan omaa luokkaansa. Se oli aivan tavallinen sarjapeli, mutta katsojia oli 15 700 ja tunnelma aivan katossa. Stadionin molemmat päät olivat täynnä Rapidin kannattajia, jotka huolehtivat äänen, savun ja vihellysten tuottamisesta. Markus Heikkinen pelasi täydet minuutit Rapidin keskikentällä.

Minusta on pikku hiljaa kasvamassa pieni muotoinen jalkapallofani, jos en sitä aikaisemmin ole jo ollut. Itse asiassa katson parhaillaankin kierroskoostetta Saksan bundesliigasta. Vaikka jalkapallon taso ei täällä ole kovin hyvä, puitteet ovat kunnossa ja ihmiset seuraavat jalkapalloa. Ja ainahan jalkapallon taso on parempaa kuin Suomessa. Jalkapallofaniksi kasvamista luultavasti pahentaa vielä se, että kämppis on täysi Bayern München fani. Luen joka viikko uuden Münchenin fanilehden ihan vaan sen takia, että kämppis säilyttää sitä vessassa. Voitte kuvitella, mistä me kämppiksen kanssa keskustellaan. Jeps.